sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Suojelusenkeli matkassa

Kun on ollut niin paska vuosi, niin pitihän sitä vielä sattua jotain. Onhan tässä vielä tämä ja huominen päivä aikaa sattua kaikenlaista. En halua edes ajatellä mikä minua huomenna odottaa. Päivä lähti liikkeelle sillä kun laitoin auton lämpiämään töitä varten. Kävelin ulos ja kattoin mittaria, 2 astetta pakkasta. Voi jee mikä keli! Lumi oli muuttunu ihan kovaksi koppuraksi ja pinnan alla oli pehmeää lumipallolunta. Aattelin mielessäni että pakko lähtä aikasemmin töihin, on varmasti liukasta. Ukko kävi kolaamassa pihan ja mää lähin putsaan autoa, lumen ja sen jään alta. Yhen sivuikkunan rapattuani tuumasin että, hitto, minä en näitä ikkunoita saa ikinä rapattua. Ei muutaku mee takasi sisälle ja sano ukolle, että tulee auttaan. Se siitä aikasemmin lähtemisestä sitte. Menomatka töihin meni ihan ok. Liukasta oli, mutta kun osas ajaa tarpeeksi hissukseen nii mikäpäs siinä.

Töistä pois lähtö oliki sitte ihan toinen juttu. Lähin ajeleen kotia jotain 60, rajoitus oli 70 mutta en uskaltanu ajaa nii lujaa, oli nii liukasta ja vettäki sato. Pari kilometriä taajama -merkin jälkeen kattoin metän reunaan (joka siis on ihan tien vieressä) että mikäs rusakko se sieltä hyppii. Matkaa eläimen ja autoni välillä oli about 20 metriä. Sitte kattoin että ei jumalauta se mikään rusakko oo ja niitä on enempi ku yks! Ne oliki peuroja ja niitä oli kolme. Ei muuta ku jarrut pohjaan ja toivoa ettei osu... Eka peura kerkes mennä auton eestä tien toiselle puolelle, toinen kaatu suoraan auton eteen ja luisu jonnekki konepellin alle, (onneksi tässä vaiheessa olin saanut auton jo pysäytettyä) ja sitte katoin sivulleni ja tuumasin että kolmas peura tulee suoraan kylkeen. No, se onneksi sai hidastettua vauhtinsa niin että saattoi kääntyä takaisin tulosuuntaan. Sitte rupesin kattomaan että mitenkäs se peura mikä oli siellä konepellin eessä. Seki sieltä könysi ylös ja lähti ensimmäisen peuran perään. Ja kaikki tämä tapahtu ehkä 20 sekunnissa. Meni paikat hiukkasen veteläksi mutta pakko oli jatkaa matkaa. Onneksi takana tulijat oli myös valveilla nii eivät sitte perään ajaneet kuitenkaan.

Elämä jatkuu, kiitos suojelusenkelini, joka oli matkassa ja piti minut hereillä taas kerran auton ratissa!

perjantai 28. joulukuuta 2012

Pelastus

Hei taas!

Jotenki jäi taas tuo kirjoittaminen, en tiedä miksi. Ollut vain kiirettä töissä ja vapaa ajalla niin ei ole tullut kirjoitettua. En myöskään tiedä, lukeeko kukaan tätä, niin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Mutta se siitä. Mitäkö minulle on kuukauden aikana tapahtunut? Vaikka mitä!

1. Työpaikan vaihdos
  •  Pääsin kuukaudeksi taas ihan oman alani töihin toiselle paikkakunnalle. Aloitin siellä joulukuun alussa ja olen vuoden loppuun asti. Haastattelussa kaikki tuntui juuri sopivalta ja minusta oli ihana päästä sellaiseen paikkaan! Paikka on yksityinen, olen karttanut yksityisiä, koska olen kuullut niistä niin paljon huonoa ja kaikkea, ettei siellä oikein palkanmaksu mene oikein jne. Kaikki huoleni kaikkosivat kuitenkin haastattelun myötä. No, ei siinä mitään, ensimmäisen työpäivän aikana tipahdin sieltä pilvilonnoista melko rominalla takaisin maanpinnalle... Työpaikka oli ihan ok, pidän hommastani, vanhusten palveluasuntola kun on, mutta kaikki mitä pomo minulle haastattelussa kertoi, ei pitänyt paikkaansa. Kuitenkin olen nyt sopeutunut sinne ihan ok. Silti olen sitä mieltä, ettei minua haittaa vaikka vuoden alusta vaihdan paikkaa. Siitä pääsenkin sitten seuraavaan asiaan.
2. Vakituinen työpaikka
  • Kävin marraskuun lopussa työhaastattelussa. Minulle se oli tosi iso voitto että pääsin edes haastatteluun, olenhan ollut vasta vuoden valmis lähihoitaja eikä työkokemusta ole oikeastaan kuin tältä vuodelta. Kaksi vakituista paikkaa oli tarjolla heti vuoden alusta ja kolmas paikka huhtikuun alusta lähtien. Hakijoita oli ollut yht. 18 ja haastatteluun pääsi vain 6 ja minä olin yksi niistä!! Olisin voinut pyörtyä siihen paikkaan kun minulle soitettiin että ottavat minut haastatteluun.
  • Haastattelupäivä sitten vihdoin ja viimein koitti, olin aivan innoissani ja olin edellisenä iltana miettinyt, mitä he mahdollisesti kyselisivät ja olin miettinyt hieman vastauksia valmiiksi, en kuitenkaan niin, että kaikki kuulostaisi liian opetellulta. Mielestäni haastattelu meni hyvin, ja olin erittäin ylpeä itsestäni, vaikken uskonutkaan paikkaa saavani, koska olin varma siitä, että kokeneempia hakijoita olisi. Haastattelijat lupasivat ilmoittaa samana päivänä tai seuraavana päivänä valinnoista. Puhelu tulikin samana päivänä ja minun täytyi istua sohvalle, etten olisi kaatunut kun pomo sanoi, että ovat valinneet minut yhdeksi heidän uudeksi työntekijäkseen.:) Aloitan siis vuoden alusta sitten vakituisessa työpaikassa, monet muut saman alan työntekijät, joita tunnen, ovat olleet myös vähän kateellisia, koska sain vakituisen paikan näin nopeasti... Mutta en ole välittänyt siitä, olen vain ollut iloinen että he valitsivat juuri minut!
  • Kävin yhtenä vapaapäivänäni sitten tutustumassa tähän tulevaan työpaikkaani. Tottakai pomo ylisti ja teki jos vaikka mitä että sai paikan näyttämään mahd. hienolta. Hymyssä suin kuuntelin häntä, mutta teen omat johtopäätökseni vasta sitten kun pääsen sinne. Vaikkei se yksityinen olekaan ja varmasti on parempi paikka, mitä tuo missä nyt olen vielä muutaman päivän. Paikka näytti tosi hienolta ja minulle tuli heti sellainen lämmin olo kun pääsin sinne. Työkaverit tuntuivat mukavilta, paitsi yksi, joka myös haki vakituista paikkaa, mutta ei saanut, vaikka on ollut talossa sijaisena melko pitkään.
3. Joulu
  • Tämä joulu oli minulle todella vaikea. Ensinnäkin olin aaton töissä, vieläpä iltavuorossa, joten en päässyt ollenkaan aattoa viettämään perheeni kanssa. Meillä on perinteenä kokoontua aina koko porukalla mummulaan saunomaan ja syömään jouluateria. Illalla sitten käy joulupukki ja muutenkin vietetään aikaa yhdessä, ja mikä parasta, olemme aina rakentaneet mummulaan peliluolan ja pelaamme Call Of Duty:a. :) Se on sellainen sotapeli, jos joku ei tiennyt. 8 konetta ja 8 pelaajaa nii mikä voisi olla mukavampaa.:D Meillä käy edelleen joulupukki, vaikka serkkuni on 8 vuotias poika, mutta hän siltikin ainakin jotenkin uskoo joulupukkiin, vaikka tietääkin että lahjat ostetaa me. Äidilläni on 7 sisarusta niin  heidän kanssaan joulu menee aina. Ja muutenkin jouluna on ihan erilainen tunnelma, paitsi täällä kotona kun yksin joutui aatto aamun olemaan, eikä ollut edes kuusta. Joulukoristeitakin on niukasti.
  • Joulupäivänä olin sitten aamuvuorossa ja sen jälkeen alkoi 3 päivän vapaat. Työpäivän jälkeen lähdin ajamaan suoraan mummulaan joulun viettoon. Aukaisin äitini kanssa lahjat ja söin ja vähän pelailimme. Illalla kun tulimme sitten kotiin nii kotona tuoksui aivan ihana joulu (kuusi), meillä kun on joka joulu aito kuusi.
4. Pelastus
  • Viimeisinpänä kerron teille sen asian, jonka takia aluksi tätä kirjoitusta rupesinkin kirjoittamaan. Jouluna, tai oikeastaan tapaninpäivänä meinasi sattua kauhea onnettomuus, meinasin menettää myös toisen vanhemmistani, äitini. Olin itse jo lähtenyt nukkumaan omaan huoneeseeni kun havahduin ihmeelliseen ääneen. Kuuntelin, jokseenkin aika pitkäänkin että mikä on tuo ihmeellinen ääni, en ole sellaista ikinä ennen kuullut. Tiesin että äitini vielä söi iltapalaa ja katsoi telkkaria, joten ajattelin ensin että ääni tulee telkkarista. Ainut, minkä äänestä tunnistin, oli yskiminen ja sitten taas välillä kuulin ihmeellistä rohinaa ja välillä ei kuulunut mitään, yskäkin kuulosti jotenkin tukahdetulta, eikä oikealta. Lopulta tajusin, että kummalliset äänet lähtee äidistäni. Ja sitten tajusin sen että äiti oli jotenkin vetänyt iltapalan henkeen, eikä oikeasti saanut enää vedettyä henkeä, eikä myöskään pystynyt tukosta yskimään pois. Äitini oli jo ihan punainen ja muuttumassa jo siniseksi, kun happi ei kulkenut, juoksin henkeni hädässä auttamaan ja muutaman kerran löin avokämmenellä ihan täysiä äitini selkään, samalla kun äiti yritti yskiä. Onneksi lyönnit auttoivat ja tukos siirtyi sen verran ylöspäin että äiti sai yskittyä ja lopulta yökittyä tukoksen ulos.
  • Sen jälkeen minulla meni ainakin kädet ihan veteläksi kun siinä varmistelin ja kyselin äidiltä että saako hän nyt varmasti henkeä. Olisi ollut aivan kauheaa jos en olisi saanut autettua äitiäni, meillä kun avun, tai oikeastaan ambulanssin tuleminen apuun kestää 40 minuutista reiluun tuntiin, toki varmaan ensivaste olisi tullut paikalle jos sitä olisi tarvittu. Äitini veti muutaman kerran syvään henkeä ja odotteli vähän aikaa että varmasti henki kulkee. Tuntuu, että äiti ei edes tajunnut, kuinka paha tilanne oikeasti oli, veikkaan että hän oli shokissa kun ei saanut happea kun tukos henkitorvessa oli niin paha.
  • Seuraavana päivänä vielä varmistelin, ettei tukos ollut tehnyt mitään pahaa. Kaikki oli kuitenkin ihan ok. Kuulen sen rohinan ja kammottavan äänen vieläkin päässäni ja se ei varmasti vielä pitkään aikaan jätä minua rauhaan. Onneksi tajusin tilanteen loppujen lopuksi aika nopeaa, ja kerkesin auttamaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Ja nytpähän tiedän, että pystyn toimimaan äkkinäisissä tilanteissa, vaikka kyseessä oli kaikista läheisin ihminen, jolle vain voi sattua jotaikin.