Lupasin teille, että kirjoitan jossain vaiheessa isästäni ja siitä, miten hänelle kävi, tai oikeastaan mitä hän teki. Tänään on sen verran hyvin aikaa ja jaksan keskittyä tähän vaikeaan asiaan, joten kirjoitan sen nyt.
Isäni kuoli vuonna 2003, itse olin silloin 13 vuotias, mutta
kuitenkin sen verran iso, että tajusin mitä on tapahtunut ja että miten
ihminen voi tehdä sellaista. Tai ainakin silloin luulin tajuavani. Jollain asteella tajusinkin, mutta asiat ovat tulleet kummittelemaan jälkikäteen. En siis käsitellyt asioita kunnolla silloin aikoinaan.
Isäni oli silloin 38
vuotias, kun itsemurhan teki, ja poltti samalla talonsa, meidän talon, toisen kotini. Vanhempani
olivat eronneet vuotta aikaisemmin. Silloin aikoinaan kävin terapiassa, 2
tai 3 kertaa, sielläkin vain sen takia kun halusin tietää miten tapahtunut voi olla mahdollista. Se oli tiedossa vain, että
alkoholilla oli osuutta asiaan. Lopulta terapiaan pääsi myös yksi
tapausta tutkinut poliisi ja kertoi avoimesti, että
ruumiinavauksessa oli löytynyt hauleja vasemmasta rinnasta. Sain sen
tietoni mitä tarvitsin, enkä sen jälkeen enää terapiassa käynyt. En halunnut käydä siellä kun olen samanlainen kuin isäni, patoan kaiken tuskan ja surun itseeni, enkä päästä sitä ulos. Pyörittelen kauan aikaa asioita mielessäni ja jos jossain vaiheessa haluan asioista puhua, puhun lähimmälle ystävälleni. Ja mikäli en käsitä jotain asiaa, tai siis en saa vastausta siihen, pyöriteltyäni asiaa mielessäni, otan siitä selvää väkisellä, pieninä paloina, kunnes saan kokonaisuuden kasaan omassa päässäni. Tätä on vähän vaikea selittää, sen vaan tietää tuolla omassa päässä. Olen todella huono noissa avautumisasioissa, olen kuitenkin opetellut viime aikoina avautumaan, ja kirjoittaminen on helppoa. Käsittelin asiaa silloin runojen kautta, ne oli vaikeita aikoja, eikä minullakaan sen jälkeen kovin hyvin mennyt.
Siitä
kesästä en muista mitään, äitini kertoi etten päästänyt häntä mihinkään
ja olin hänessä kiinni koko ajan. Vasta sen jälkeen kun teimme
sopimukset tätini ja hänen avioimiehensä kanssa, että jos äidilleni
jotain sattuisi ja he ottaisivat minut, niin päästin äidin taas
kulkemaan vapaasti. Koulun alkaessa minua pelotti, ettei minulla ole
enää kavereita, kaikkihan tiesivät mitä kesällä oli tapahtunut, pienessä
kylässä kun asuimme. Osa tiesi jopa ennen minua ja äitiä, mitä oli
tapahtunut. Kavereita kuitenkin oli ja he olivat kanssani, mutta asiasta ei kuitenkaan puhuttu. Kukaan ei ottanut asiaa puheeksi puoleen vuoteen. Kukaan ei uskaltanut, enkä minäkään puhunut. Kaverini vain näkivät kuinka asia nakersi minua sisältäpäin, kukaan ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään. Uppouduin koulunkäyntiin enkä oikeastaan ajatellut muuta,
sitten tapahtui se läpimurto kun yksi silloisista parhaista kavereista
kysyi, miten se tapahtui? Aloin kertoa asiasta. Olin onnellinen siitä, että sain hieman purkaa tuntemuksiani, vaikka en kovin tarkkaan asiasta puhunutkaan. Joskus vieläkin tuntuu siltä, että ketään ei enää kiinnosta vatvoa samaa asiaa, joka tapahtui melkein 10 vuotta sitten. Jouduin viime kesänä käymään sitten ihan työterveyshoitajan luona, joka oli psykologi ymym. juttelemassa asiasta. En edes ymmärtänyt mitä kaikkea minulta on jäänyt huomioimatta ja sain selvyyksiä asioihin, mitkä on minua vaivanneet pitkään. En vain ole osannut niitä itse yhdistää toisiinsa. Terapia kuitenkin jäi syksyllä kun vaihdoin toiseen työpaikkaan ja nyt olen miettinyt että kysyn tuolla uudessa työpaikassa, että onko meillä työterveyshuollossa sellaista ihmistä jonka kanssa voisin käydä juttelemassa. Asiat kun jäivät hieman kesken syksyllä pakon edestä.
Olin jo paranemassa koko asiasta, tai silloin ainakin kuvittelin niin, mutta sitten
lähdin lukioon toiselle paikkakunnalle, asuin kuitenkin edelleen kotona.
Aluksi kaikki oli hyvin, sain uuden parhaan kaverin, tosin hän oli
nuorisokodista, muttei kuitenkaan sellainen ongelmanuori, mitä oli ollut
pari vuotta aikaisemmin. Kaikki pelkäsivät että hän saisi minut
väärille poluille, kävi kuitenkin toisin päin. Sain hänet "kunnolliseksi"
nuoreksi mutta osamme vähän niinkuin vaihtuivat, minusta tuli se
ongelmanuori. Kaikki alkoi kaatua päälle. Lintsasin koulusta, saatoin
mennä krapulaisena kouluun ja joskus jpa ryyppäsin hyppytunneilla ja menin pienessä sievässä iltapäivän tunneille, tai sitten melkeinpä nukuin
kaikki tunnit. Paitsi ne, jotka eniten kiinnosti, matematiikka,
psykologia, maantieto, musiikki niissä olin hyvä kun ne on kiinnostaneet
aina.
Jouduin todellakin väärälle polulle, rupesin seurustelemaan
sellaisen pojan kanssa joka ryyppäsi, ajoi humalassa jne. Eron jälkeen
hän rupesi käyttämään myös aineita. Suurin osa tutuistani oli
sellaisia, jotka käyttivät aineita, minulle ei kuitenkaan ikinä tarjottu. Olin aikaisemmin kavereilleni sanonut että aineisiin en koske pitkällä tikullakaan. Jouduin kaverini kanssa kyllä käymään huumetesteissä, koska
koululla epäilivät meidän käyttävän, molempien tulokset olivat kuitenkin
negatiiviset. Kolmas kaveri taas ei tähän päivään mennessä ole sanonut,
mitkä tulokset hän sai. Kun se ei kertonut meille sitä silloin -07 niin
heivasimme hänet pois meidän kaveriporukasta. Mehän ei semmosten
kavereitten kans hengailla.
Myös isäni suku kävi päälle ja
ahdisti. Pappani ei antanut äidille anteeksi sitä mitä hän teki, papan
mielestä se oli niin että äitini olisi käynyt siitä liipaisimesta
vetämässä. Piti löytää joku syyllinen ja pappa piti äitiäni syyllisenä
koska hänen suosikkipojunsa kuoli ennenaikaisesti. Pappa oli aivan
hirveä, ja on vieläkin, mutta en ole enää yhteydessä heihin. Jätin
kyläkäynnit siihen kun ne menivät aina äidin mollaamiseen ja siihen että
äiti yrittää aivopestä minua heitä vastaan. Ei paljon kiinnostanut
käydä sellaisten isovanhempien luona. Musiikki auttoi minua
palaamaan taas raiteilleni ja samalla myös musiikin opettaja auttoi
minua ja olen siitä ikuisesti hänelle kiitollinen.:) Olin melkoisissa
pohjamudissa, mutta selvisin siitä kauheasta nuoruudesta. Läheisenikin
olivat jo ihan sekaisin minun takia ja äitini pelkäsi että sossut
hakevat minut pois.
Tänä päivänä voin kuitenkin hyvin.:) Löysin avomieheni lukion lukuloman aikana, siitä ylämäki varsinaisesti alkoi. Rupesin kunnolla lukemaan kirjoituksiin ja lopulta kirjoitin C:n paperit ja olen todella ylpeä itsestäni. Myös sukulaiseni olivat ja he ovat ihanasti tukeneet minua, vaikka välillä hermot paloivat. Sitten hain lähihoitajakouluun ja pääsin sisään.
Valmistuin tosiaan lähihoitajaksi jouluna -11.
Välillä vain tulee näitä päiviä kun kertaan sen kaiken, mitä tapahtui.
Ja se auttaa minua pysymään selväjärkisenä. Siitä ei enää paljon puhuta,
mutta olen silti kysellyt asiasta tietäviltä kaikkea, mitä on mieleeni
tullut. Palokunnan ihmisiltä mm. miten löysivät iskän jne. Se on
auttanut ja tuntuu nyt paljon paremmalle.:)
Joitani traumoja
minulle on tapahtuneesta jäänyt. Jouduin silloin vaihtamaan äitini
kanssa huonetta, en halunnut nukkua enää huoneessani, ettei tapahdu taas
jotain kamalaa, en ole tähän päivään mennessä siinä huoneessa yksin
nukkunut. Mieheni kanssa olen pystynyt siellä nukkumaan, koska hän pitää
huolen ettei mitään kamalaa tapahdu. Näen myös edelleen painajaisia,
jossa herään isäni ja minun kodista siihen, että isäni pitää haulikkoaan
minun pääni edessä. Joskus taas painajainen on sellainen, että herään
ja kuulen tulen ja tunnen sen hirveän kuumuuden, yritän etsiä iskää, en löydä häntä, enkä pääse pakoon. Vähän
niinkuin mitä olisi tapahtunut jos olisin siellä ollut. Se on
kauheaa...
Käyn isäni haudalla melko harvoin, tiedän että hän
odottaa minua siellä, mutta se on minulle pyhä paikka ja minun on vaikea
mennä sinne. Nähdä isäni nimi hautakivessä ja se kuolinpäivä. Ja
ajatella, että minuakin etsittiin sieltä talon raunioista, minun oli
kerta tarkoitus viettää juhannus isäni kanssa, mutta hän soitti silloin
illalla, ettei halua minua sinne. Se oli meidän viimeinen keskustelu...
Tätä joudun kantamaan joka päivä mukanani. Isäni ei ollut mitenkään hullu, ei masentunut ei mitään. Eikä käyttänyt lääkkeitä. Jostain syystä hänellä oli vain baari illan jälkeen napsahtanut ja teki mitä teki. Jokaisella on varmasti omat luurankonsa kaapissa ja hankalia aikoja, mutta tässä on minun ja iskäni tarina.