Koulu kutsuu

Heräsin tänään ovikelloon puoli 3 aikaan. Pikkusenko meinas tympästä, eikö ihmiset tajua että kyllä, puoli 3 aikaan iltapäivästä saatetaan nukkua!! En kyllä menny avaamaan vaan loikoilin sängyssä, kuka nyt kehtaa yöpaita päällä mennä ovea avaamaan ku ei tiiä kuka siellä on. Olin siis yön töissä ja siksi niin myöhään nukkuminen. No, päätin sitte nousta ylös kahvinkeittoon ja samalla vaatteita pukiessani, vatsassa oli jännitys. Tänään saisin tietää pääsenkö kouluun. Kahvin tippuessa lähdin käymään postilaatikolla. Pettymyksekseni en löytänytkään sieltä koulun kirjekuorta, jossa olisi käynyt ilmi kouluun pääsyni, tai sitten taas kerran ilmoitus, ettei minua ole hyväksytty kouluun. Kaikkea muuta postia kyllä löytyi sitte senki edestä, mutta ne ei kiinnostanu. Tuli sieltä tehyn lehti, mutta en vaivautunu lukemaan sitä ainakaan vielä.

Mietin että onko minut taas unohdettu?! Kun ajattelee sitä, kuin nopealla varoitusajalla minulle ilmoitettiin valintakokeesta (alle 24h), ja kuinka minulle järjestettiin uusi aika pääsykokeisiin kun en päässy niin lyhyellä varoitusajalla mihinkään. Ajattelin että kaippa ne ilmoittaa jossain vaiheessa kuitenki oonko päässy kouluun vai en. Yritin löytää nimeni myös netistä, mutta katsoin ihan vääristä paikoista, enkä löytänyt valittujen listaa. Myöhemmin kyllä löysin senkin. Tiesin kuitenki että tänä päivänä ne tulokset piti tulla, kyllä niitä ilmoituksia joka paikassa sen verran oli.

En tullut ajatelleeksi että voisi käydä tietenki sähköpostinki kattomassa... :) Vaikka sekin s-posti oli tullu vasta kolmen jälkeen. Illasta vahingossa aukaisin kännykälläni sähköpostin ja siellä se oli: Onnea opiskelupaikan johdosta!

Se tunne, järkytys, ilo, huojennus... Kaikki oli yhtä sekamelskaa. Minä, siis minä, pääsin opiskelemaan! Voiko tämä olla enää tottakaan. Olen käynyt pääsykokeissa kolme kertaa, kolmas kerta siis toden sanoi.:) Monta vuotta oon pyrkiny kouluun ja nyt tärppäsi. Mietinki aikaisemmin, että jos nyt ei onnistu niin olkoon. En ois jaksanu enää niitä pettymykyksiä kun aina kirje toisensa perään ilmoitti etten päässyt pääsykokeeseen ja kaksikertaa ettei pistemäärä riittänyt opiskelupaikkaan. Nyt on siis opiskelupaikka taskussa ja pitäisi aloittaa tammikuussa. Opiskelen siis monimuotona, lähipäiviä on n. viikko kuukaudessa. Passaa mulle.:) Nyt voi huokaista helpotuksesta, vaikkei töitä oliskaan nii koulupaikka on kuitenki, ja keikkatöitä varmasti riittää.

Äidillehän piti tietenki heti soittaa ja mää vaan töksäytin sille että oon päässy kouluun opiskelemaan sairaanhoitajaksi.:D Toisesta päästä kuulu että täh. Sanoin että nii-i. Äiti tietenki onnitteli ja sanoi että totta ihmeessä nyt otat sen paikan ku kerranki kouluun pääsit. En toki missään vaiheessa oo sitä ollu luovuttamassakaan. En vaan ois kuvitellu että oisin sinne paikkakunnalle päässy, mihin pääsin. Mutta ei se mitään, paikka ku paikka.:)

Isänpäivä

Mää yritin, mää ihan oikeasti yritin...

Facebook ja kaikki vaan pursuaa jotain isänpäivä tilapäivityksiä ja pappapäivityksiä ja kuolleitten muistolle isänpäivä tilapäivityksiä ja hyvä ettei kuolleitten pappapäivityksiä ja kissojen kummien kaimojen isien onnittelutilapäivityksiä... En kestä!! Joka toinen päivitys on: Hyvää isänpäivää! Siis, joo, onhan se hyvä että jokainen muistaa omaa isäänsä ja kertovat kuinka ihanasti isänpäivä on menny ku on saanu isää muistaa tai jotain muuta vastaavaa. Onhan se ihanaa että jotku saa nauttia omista isistään sen normaalin eliniän, mitä nyt ihminen yleensä isänsä kanssa viettää.

Mutta silti.

Paljon on niitäki, jotka on menettäny isänsä ennenaikaisesti, liian aikaisin, ilman syytä, miten nyt ite kukanenki haluaa asian ilmaista.

Yritin kirjoittaa runoa, en pystyny, mietin kirjoitanko itekki faceen, hyvää isänpäivää, en pystyny. Mietin teenkö kortin papalle, en pystyny, se tuntui jotenki turhalta, en halua papalle tehä korttia ku en saa tehä iskällekkään. Tai saahan sen tehä, mutta ei se sitä ikinä nää eikä saa.

En pystyny mitään.

Katoin tänään kuvaa iskän uudesta hautakivestä, ihan paska seki. Mummu on samassa kivessä. Miksi? Jos iskä ois ollu joku pikkupoika nii kyllä mää sitte ymmärtäisin, miksi se on samaan kiveen tungettu. Mutta iskä oli aikuinen mies, jolla oli perhe nii eikö hän ois ansainnu omaa hautakiveä. Tuntuu että mää en voi käyä enää iskän haudalla, en samalla tavalla, vaikken muutenkaan siellä kyllä useasti käy. Tuntuu että oon aina sitte käymässä mummumki luona, en mää halua aina käyä molempien luona, mää haluan käyä iskän luona yksin, olla sen kans kahestaan.

Iskän kuva on tuossa kirjahyllyssä, mää oon ehkä 6 vuotta ja istun sen vieressä.

Iskän armeijakuvaki on tuossa kirjahyllyssä, iskä näyttää nuorelta, tai oikeastaan paljon vanhemmalta mitä nykyajan armeijajuntit, mutta silti nuorelta.

Koulussa piti aina tehä isänpäiväkortti, en tehny ikinä. Sitte piti tehä papalle kortti, teki mieli huutaa kaikille että mitä väliä on tehä jollekki papalle kortti, ei se oo iskä!!

En aluksi ees muistanu että on isänpäivä, olisin halunnu unohtaa koko päivän.

Olin töissä tänään ja taululla luki: isänpäivä. Vanhuksilla kävi omaisia kylässä isänpäivän kunniaksi, sellaisiakin, jotka käyvät tyyliin pari kertaa vuodessa kattomassa isäänsä, sijaisisäänsä, varaisäänsä, miksi nyt ikinä sellaista haluaakaan kutsua. Tuntu pahalta. Työkaverin kans vähä puhuttiin asiasta, hänen kaksi lastaan ovat menettäneet isän, työkaveri puolison... Rankkaa.

Tämmösenki päivän vois ihan hyvin poistaa, mutta ehkä mää vielä jonain päivänä voin viettää isänpäivää, ehkä sitten jos tulee omia lapsia ja puolisoni on isä. Ehkä se tuo sellaisia muistoja että haluaa mielellään viettää isänpäivää, ehkä.

Se ajatus kun koko ajan pyörii mielessä, isänpäivä, isänpäivä, isänpäivä. ISÄNPÄIVÄ!!

Ei mua kiinnosta, mutta kiinnostaa silti, en jaksa välittää, mutta välitän silti. Miksi, MIKSI vielä 13 vuoden jälkeenki voi jotkut päivät vuodesta aiheuttaa tämmöstä, surua, ahdistusta, mielipahaa, heikkoutta itsessä, hylätyksi tulemisen tunnetta, epäreiluja asioita, epäreilua elämää, katkeria ajatuksia, vihaa, itkua... Mua kiinnostaa se ja mää välitän siitä, että kuinka voi olla näin, en tykkää näistä tunteista, en kestä näitä. Joskus mietityttää että miksi täällä pitää elää tämmösten asioitten kanssa.