Surun kyyneleitä

Paljon on mahtunu taas tähänki viikkoon, ja viime viikkoon. Viime perjantai oli melko rankka. Pääsin käymään teholla. Toisaalta ois varmaan opiskelijana tosi mielenkiintoista olla siellä ja oppis varmasti tosi paljon, mutta onhan se rankka paikka... En oo ikinä ennen käyny (onneksi ei oo ollu kukaan nii huonossa kunnossa että ois pitäny mennä).

Miten kohtaat omaisen, joka tietää että hänen rakkaansa kuolee kohta? Miten pystyt säilyttämään ammatillisuutesi siinä kohtaa, kun näet huolestuneet ja itkevät ihmiset? Kaikki me täältä joskus lähdetään, mutta silti se tuntuu vaikealta ymmärtää.

Tai miten kohdata omainen, joka on aivan romuna, eikä tiedä milloin hänen rakkaansa selviää, vai selviääkö? Voitko sanoa että ei tässä ole mitään hätää, katsotaan ja annetaan ajan kulua.

Toivon, että opiskelun aikana tulisi vastaan näitä tilanteita. En nyt toki toivo kenenkään kuolemaa, mutta olisi hyvä kohdata omaisia, joilla on paha olla. Joskus tuntuu pahalta ajatella sitä, kuinka itsekäs ihminen sitä on, tai on ollut. Miksei ole tuntenut mitään, vaikka pitäisi. Voinko minä ammattilaisena tuntea mitään, jos en  työn ulkopuolella tunne? Nämä on taas näitä ikuisuuskysymyksiä.

Mutta siis, tuntui aika järisyttävältä, kamalalta, huolestuttavalta nähdä ihmisiä, jotka kirjaimellisesti taistelee hengestään. Kyllähän mää tiesin että teholla olevat ihmiset on hengenvaarassa. Mutta nyt kun sen näki ihan omin silmin... Pisti miettimään. Hatunnoston paikka niille, jotka siellä on töissä, ei meikäläisen ammattitaito ainakaan tällä hetkellä riittäs siihen. No, enhän mää vielä mikään sairaanhoitaja ookkaan.

Ja kuinka erilainen paikka se on normi osastoon verrattuna, on letkua ja laitteita ja monitoria, vaikka minkälaisia. Onneksi on, voidaan seurata ihmisen elintoimintoja koko ajan. Huh. Mutta, vaikka eka kerta tältä tuntuikin, niin voisin mennä uudestaan.

Kuolema. Mitä se on?

Ajatuksena se voi olla mitä vaan. Taivaaseen pääsyä, uudelleen syntymistä, pelkkää tyhjää, ihan niinkuin nukkuisi, joillekkin rangaistus, joillekki helpotus. Ehkä se on vain sitä pelkkää tyhjää.

Mutta toisaalta taas tuntuu kivalta ajatella että itelle läheiset ihmiset kattelee tuolta  taivaasta meitä. Mutta sitte taas en halua ajatella että kaikki ihmiset sinne pääsee. Kaikki ihmiset ei ansaitse päästä sinne.

Pelkään sitä, kuolemaa.

Toivottavasti elän vanhaksi ja pystyisin käymään itseni kanssa tämän asian läpi ja tulemaan sinuiksi asian kanssa. Ajatus siitä, ettet ole enää ikinä olemassa, tuntuu kamalalta! En halua! Ei enää elämää, ei mitään. Kun täällä on kerran eletty niin se siitä, kaikki on loppu. Mitä järkeä siinä ees on? Miksi on ees keksitty tämmönen. Elämä.

Näin netissä videon saksalaisesta papasta, joka pyysi aina tyttären perhettä jouluksi luokseen. Perhe ei ikinä tullut, oli vain pappa yksin. Joka joulu, yksin. Näin joulun alla tuntuu kamalalta ajatella että vanhat ihmiset ovat jouluna yksin, kun omat lapset on omien perheidensä kanssa, eikä vanhalle papalle ole aikaa.

Kyyneleethän siinä poskille vierähti videota katsoessa.
Nousi itellä syyllisyys, huono omatunto pintaan. 

Lopulta pappa päätti sitten lähettää kirjeen tyttärelleen. Kirjeessä oli kutsu hautajaisiin. Papan hautajaisiin. Se sai kokoontumaan kaikki paikalle ja pappa oli järjestänyt heille yllätyksen. Pöytä oli koristeltu ja hyvää ruokaa tarjolla.