keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Ylös, alas, ylös, alas.

Tämä syksy on ollu kyllä yhtä alamäkeä, mutta eikö se nii mee, että ku tarpeeksi potkitaan päähän nii sitte on niitä hyviäki aikoja?? Ainaki toivon niin.

Mullahan tämä kaikki lähti syyskuun lopussa. Jouduin päivystykseen ku mun keltarauhanen vuoti nestettä, tai verta, tai jotain, en enää itekkään tiiä mitä se vuoti, vatsaonteloon. Samalla varmistui mun toinen raskaus. Huoli oli tosi kova, koska pelkäsin pienen puolesta että jotain on nyt sattunu. Samalla oikealta munasarjasta löyty melko kookas kysta.

Siitäpä lähti reilun kuukauden seuranta polilla ja tuli muuten melko kalliiksi. Vauva kasvoi, joskin liian hitaasti. Tiesin koko ajan että jotain on pielessä, mutta silti halusin uskoa, että kaikki menis hyvin. Ei menny. Pienellä löytyi sykekin, mutta sydän ei vaan jaksanu lyödä. Mulla ois alkanu sruraavana päivänä raskausviikko 11, mutta edellisenä päivänä todettiin keskeytyny keskenmeno. Meni vajaa kaks viikkoa että kroppa oli valmis palaamaan töihin. Oli tosi turhauttavaa ku ei kroppa antanu periksi vaikka ois halunnu lähtä jo töihin.

Kaikki meni melkein 5 viikkoa hyvin, kunnes tänään taas tuli hirveä vatsakipu ja pelkäsin jo taas pahinta että on taas joku vuoto vatsaonteloon. No, onneksi taisi syy olla vaan se kysta, joka nyt puhkesi. Nuo kystat yleensä lähtee itekseen aina kiertojen mukana pois, mutta ku mulla ei oo se kierto vielä palautunu nii kysta sit vissiin päätti puhjeta. Aiheuttaen taas lisää fyysistä kipua ja pelkoa.

Oon paljo miettiny sitä että vaikuttaako nämä kaikki mun raskautumiseen ja siihen, voinko enää ees saaha lapsia. Lääkärit ei missään vaiheessa oo sanonu että tällä ois vaikutusta, mutta pakostaki sitä miettii. Ja sit ku sattuu jotain tämmöstä nii aiheuttaa kaikkia pelkotiloja vaikkei oo mitään hätää ees välttämättä.

Mitä kaikkia ajatuksia tässä on ollu? Pelko päälimmäisenä. Sillon ku pieni oli vielä matkassa niin pelko ja huoli oli joka päivä läsnä, enempi tai vähempi. Sit kun kaikki oli ohi niin toisaalta se suunnaton helpotus kun koko taakka lähti harteilta pois. Se stressin määrä oli jotain aivan käsittämätöntä. Surua, vihaa, surua, miks just mulle piti käyä näin ku niin toivottiin sitä toista. Siinä on turha lääkärien lohdutella että 10-15% raskauksista menee kesken. Ois ollu ees semmonen mikä ois menny heti, eikä vasta reilun kahden kuukauden päästä.

Välillä pelkoa siitä että ei saadakkaan koskaan toista. Toisaalta turhautuneisuutta kun olin varma että kaikki ei oo kunnossa niin ainakin kolme kuukautta meni ihan turhaan, toisaalta myös vihaa omaa kehoa kohtaan ja itseä kohtaan kun ei vaan voinu sanoa heti alussa että vihelletään peli poikki ettei siitä kuitenkaan tuu mitään. Kun tiedossa oli kuitenki se että pieni kasvaa aivan liian hitaasti. 

tiistai 15. lokakuuta 2019

Tieto lisää tuskaa.

Kyllä sitä ihan oikeasti välillä miettii tätä elämää, kuinka se voi olla yhdessä hujauksessa ohi. Ei tarvi välttämättä olla ees itestä kiinni, joku voi ajaa vaikka päälle ja elämä oli siinä. Tuolla töissä kun on saanu vierestä katsoa kun ihmiset taistelee hengestään tai kuulee sairastavansa esimerkiksi syöpää. Kyllä siinä väkisellä käy mielessä, että entäpä jos itselläki on jotain eikä vaan oo huomannu ja kohta kaikki onki liian myöhästä. Nimenomaan, tieto lisää tuskaa. Toisaalta taas, sitä miettii omaa vointia ja jos jotain oireita alkaa tulla nii osaa hakeutua ehkä paremmin hoitoon ja tutkimuksiin. Toisaalta taas kaikista oireista ajattelee sit kaikista pahinta. Ja kun se sairaus  voi oikeasti tulla ihan muutamassa kuukaudessa. 

Eipä sillä. Kaikkihan me joskus täältä kuollaan...