Ajatuksia äitiydestä

Olen kirjoitellut tänne paljon, mitä kaikkea olemme tehneet ja miten vauva kasvaa, mitä on esikoisen kanssa tehty jne. Nyt ajattelin vähän kirjoittaa omia ajatuksia äitiydestä ja miten tähän äidin rooliin olen kasvanut.

Esikoisen kohdalla kaikki oli uutta, eikä kokemusta oikein ollut pienistä lapsista. Minulla on pari nuorta serkkua ja heitä olen joskus hoitanut kylässä käydessä, mutta ei hirveästi kuitenkaan ole ollut kokemusta niin pienistä. Esikoisen vauva-aika oli muutenkin hyvin raskasta ja mietin että tällaistako se äitiys on, haaveilin töihin paluusta ja tuntui, että seinät kaatuvat päälle. Kävin jopa yhden kolmen viikon harjoittelun äitiyslomani aikana ja se tuntui mahtavalta. Jatkoin koulua siis jo kuukausi synnytyksestä ja mikään ei ollut niin ihanaa kun päästä vähäksi aikaa pois kotoa.

Koin huonommuuden tunnetta, koska minulla oli niin paljon negatiivisia tunteita vauvaa ja äitiyttä kohtaan, enkä oikein ymmärtänyt että mitä pitäisi tuntea. Olen jälkeenpäin miettinyt, että olisiko ollut jotain vauva masennusta, tai miksi sitä nyt virallisesti kutsutaankaan. Ehkä ei, koska tosiaan se aika oli melko uuvuttavaa muutenkin, mutta eihän sitä koskaan tiedä. En tainnut ihan suoraan neuvolassa näistä negatiivisista ajatuksista puhua. Jatkuva stressi siitä, ettei imetys onnistu ja tästä koin myös huonommuuden tunnetta. Vaikka tämäkin oli jo etukäteen tiedossa, ettei se todennäköisesti tule onnistumaan.

Ihmettelin myös sitä, että eikö se äidinrakkaus tulekaan. Ei se tuntunut niin ihmeelliseltä, kun vauva oli syntynyt. Vauva nyt oli siinä ja opeteltiin uutta arkea, en kuitenkaan kokenut sitä mitenkään hirveän erikoisena tai tunteikkaana, että koko keho olisi täyttynyt rakkaudesta ja hellyydestä ja mitä kaikkea näitä nyt onkaan. Tai että haluaisi pesiä vain vauvan kanssa ja kaikki on niin ihanaa. Muistan puhuneeni äitini kanssa tästä ja hän sanoi myöskin, ettei hänelle tullut sellaista rakkaudentäyteistä ajatusta heti kun minä olin syntynyt, vaan se kehittyi pikkuhiljaa.

Kyllähän se rakkaus sitä lasta kohtaan aina kasvoi ja nyt jos lapsille tapahtuisi jotain, niin en tiedä miten sen kestäisin. Viimeiseen asti myös puolustan lapsiani ja he ovat maailman tärkeimpiä ihmisiä elämässäni ja rakastan heitä yli kaiken. Että on se rakkaus tullut hyvin esille.

Tämän toisen kanssa on osannut olla paljon rennommin. Toki täytyy sanoa se, että muutenkin on nämä ensimmäiset kuukaudet menneet paremmin. Tykkään pukea kuopusta esimerkiksi samanvärisiin ja tyylisiin vaatteisiin, saatan ostaa merkkivaatteita, toki kirpparilta, mutta kuitenkin. Olen ostanut jopa uusia merkkivaatteita. Esikoisen kanssa oli hyvä että sai edes jotkut vaatteet päälle, eikä jaksanut ajatellakaan mitään sellaista, että olisi pukenut sävy sävyyn. Osaan jakaa aikaa paremmin, vaikka välillä tuntuukin että kotona olisi niin paljon hommaa, että se on sitten lapsilta pois. Esikoinen kun on hoidossa ja kuopus nukkuu, niin ei viitsisi kaikkea aikaa käyttää kuitenkaan kotihommissa, kun sitä omaa aikaa on muutenkin näin vauva-aikana niin vähän. En stressaa ihan jokaista asiaa, vaikka välillä huoli iskeekin, mutta ainakin nyt jälkeenpäin ajateltuna taas oma huoli oli oikea.

Onhan se totta, että toisen kanssa on helpompaa. Ei ole aina niin uuden opettelua ja nopeaa muistuu mieleen esikoisen vauva-aika ja mitä piti vauvan kanssa tehdä. Kuopus on muutenkin jotenkin sosiaalisempi ja liikkuvampaa sorttia, niin hänen kanssaan on mukava touhuta. Toki myös iltaisin ja vapaapäivinä esikoinen on pyörimässä mukana.

Tällä hetkellä ahdistaa ajatus siitä, että pitäisi lähteä töihin ensi keväänä. Voisin paljon mieluummin olla kotona, mutta se ei ehkä ole ainakaan kokonaan mahdollista, koska noihin työkuvioihin kuuluu niin paljon kaikenlaista ja olen itsekin mukavuudenhaluinen. Mutta ajattelin palata tekemään töitä vähän vähemmän ainakin alkuun. Olen ehkä oppinut olemaan paremmin kotona ja saan aikaa kulumaan kotonakin, vaikka välillä tuntuu että seinät kaatuu päälle, mutta nämä päivät menee nopeaa ohi. Kotona on ihan kiva olla. Ehkä kerron ajatuksia vähän myöhemmin taas lisää.

Mökkireissu

Kävimme mökillä pitkästä aikaa, olimme reissussa kolme yötä ja reissu meni hyvin. Tämä oli ensimmäinen reissu kuopukselle. Esikoisen aikaan ei olisi voinut kuvitellakaan lähtevänsä tähän aikaan jo reissuun, kun yöt ja muutenkin arki oli todella haastavaa. Reissussa meillä oli mukana mummu ja pappa, joten saimme miehen kanssa vähän aikaa kahdestaan.

Esikoinen oli aivan onnellinen, kun pääsimme mökille. Kerettiin hieman ennen mummua ja pappaa. Ensimmäisenä iltana ei oikeastaan muuta kerettykään kun tutustua mökkiin, lämmittää sauna ja paistaa takassa makkaraa. Kuopus ei tykännyt ollenkaan suihkussa käynnistä, hän ei ole aiemmin käynyt ja nyt kävi minun kanssani niin säikähti suihkua aivan älyttömästi ja meni vaikka kuinka kauan, ennen kuin edes rauhoittui suihkun jälkeen. Huuto oli todella kimeää ja sydäntä särkevää, en ole vielä koskaan kuullut tuollaista itkua, mikä kuopuksella pääsi. Itsellekin tuli oikein paha mieli kun en osannut arvata että pelkää niin paljon suihkussa käyntiä. Mökki oli kuitenkin ihana, että alakerrassa oli kiva takkatila ja siellä oli kiva viettää iltaisin aina aikaa ja paistaa makkaraa. Mökkimme oli kokonaisuudessaan kolmessa kerroksessa.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä lähdimme anopin kanssa naapurikylään kiertämään pari kirpparia ja kävimme tokmannilla. Itsellä oli ajatus, että saisin kirppareilta vielä esikoisen joulukalenteriin tavaraa ostettua, meillä on siis perinne joulukalenteri, että saa jokaiseen luukkuun laittaa itse jonkun tavaran jne. Tämä kalenteri on ollut minulla kun olen ollut pieni ja olen jatkanut perinnettä esikoisen kanssa. Täytyy jatkossa vain miettiä, miten jatketaan tätä perinnettä, koska nyt lapsia on kaksi. Jos olisin tiennyt, että jossain vaiheessa saadaan vielä toinen, niin olisin aikoinaan ostanut kirpparilta toisen samanlaisen kalenterin. Mitään kalenteriin sopivaa ei kuitenkaan löytynyt. Löysin kuopukselle housuja ja itselle vähän sisustustavaraa. Tokmannilta löytyikin vähän enemmän ostettavaa. Mökille päästyä lähdimme miehen kanssa käymään syömässä amarillossa, siellä oli hyvät ruoat ja oli kiva viettää aikaa kahdestaan. Illalla rauhoituttiin vain mökillä ja kävimme taas saunassa, pääsimme joka ilta miehen kanssa kahdestaan saunaan ja sekin oli jo luksusta. Ihana kun oli käsipareja niin ei tarvinnut itse huolehtia koko ajan lapsista.

Toisena päivänä lähdimme käymään katsomassa maisemia vähän korkeammalla, oli aika kova ja kylmä tuuli, joten ei viihdytty näköalapaikoilla kovinkaan kauaa. Sen verran, että sai kuvat otettua muistoksi. Harmi sinänsä, koska muuten olisi ollut niin hyvä ulkoilusää niin tuuli oli aivan jäätävä. Sieltä palattua lähdimme käymään miehen ja esikoisen kanssa kylpylässä. Minäkään en ollut käynyt kyseisessä kylpylässä koskaan ja olihan kokemus. Pääsimme käymään jopa ulkona altaassa, kokemus oli sekin. Esikoinen tykkäsi kovasti ja sai meidän molempien täyden huomion pariksi tunniksi niin mikäpä siellä oli polskiessa ja saunoessa. Uinnin jälkeen kävimme keilahallilla vielä syömässä jäätelöt. Illalla taas saunan lämmitystä ja makkaran paistoa.

Kaikkinensa koko reissu meni todella hyvin ja harmitti lähteä takasin kotiin, mutta seuraavaa kertaa odotellessa. Varmasti käymme nyt enemmän kun kuopuksen vauva aika on mennyt niin hyvin. Jaksaa paremmin ollakin jossain, eikä tarvitse vain selviytyä kotona.

Imetys osa 3.

Eipä mennyt kauaa, että sai alkaa kirjoittamaan taas uutta osaa imetyksestä. Tämä tunteiden vuoristorata on ollut välillä jopa sanoin kuvaamatonta. Yhtenä päivänä on todella onnellinen, toisena päivänä ahdistaa, kolmantena päivänä on turhautunut, neljäntenä päivänä tunnen itseni riittämättömäksi, viidentenä päivänä olen valmis heittämään hanskat tiskiin ja niin edelleen... Tunteet ailahtelevat todella voimakkaasti ja välillä tuntuu, että mitä minä oikein teen väärin ja kaikki keinot on kokeiltu, on huudatettu lasta, koitettu viihdyttää, huijata jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Edellisestä imetys postauksesta on kaksi viikkoa ja silloin näytti kaikki hyvältä. Tämän jälkeen meille on rantautuneet nämä surullisen kuuluisat rintaraivarit. Torstaina oli neuvola ja siellä kerkesin hehkuttaa, kuinka hyvin imetys sujuu, vaikkakin on ollut muutamia haastavia päiviä, että on saanut kuopuksen rinnalle, mutta se on kuitenkin aina onnistunut ja olen sitä mieltä, että nämäkin kuuluu asiaan.

Olen yhdessä pienessä ryhmässä ja yritin sieltä edellisellä kerralla saada vertaistukea, kun kuopus ei suostunut pullolle, vaan alkoi hylkimään sitä ja yritin kysellä vinkkejä, miten saataisiin myös pullottelu onnistumaan, mutta tuli viesteistä sellainen olo, että minut tyrmättiin ihan täysin ja se imetys oli pääasia ja pitäisi jättää pullot kokonaan pois, ettei sotkisi imetystä. Tuntui että ryhmässä olevat ihmiset eivät ymmärtäneet sitä, että meillä ei yksinkertaisesti se maito riitä ja on pakko antaa lisämaitoa pullosta, jos haluaa että lapsi voi hyvin. Nyt varovaisesti kyselin taas ryhmässä mielipiteitä ja kokemuksia, onko muilla ollut nyt samaan aikaan rintaraivareita. Rintaraivareita on ollut, mutten saanut mitään uutta vinkkiä sieltä, mitä en olisi jo kokeillut.

Perjantaina oli sellainen tilanne että pahimmillaan huudatin kaksi tuntia lastani rinnalla, kun hän ei vain suostunut syömään. Ei ole tosiaan torstain jälkeen suostunut rinnalle ja olen nyt vain pumpannut kuopukselle maitoa. Kaikkia keinoja on kokeiltu, mutta tuntuu, ettei mikään auta ja esikoinenkin on kuitenkin nyt kotona, niin ei ole aikaa koko ajan vain yrittää imettää kuopusta. Ei rahkeet riitä vain siihen että päivä koostuu imetyksen yrittämisestä ja sen epäonnistumisesta. Joka kerta kuitenkin yritin ensin imettää, mutta aina alkoi vain hirveä huuto ja nyt eilisen pidinkin sitten välipäivän, etten edes yrittänyt rinnalle. Eilinen päivä oli kuopuksella muutenkin huono, kun hän ei pullostakaan enää suostunut syömään juuri ollenkaan ja söi eilisen päivän aikana todella vähän.

Tällä hetkellä siis on tilanne se, ettei kuopus suostu ollenkaan rinnalle, huuto alkaa jo kun edes yrittää. Saa nähdä oliko meidän imetystaipale taas tässä. Esikoisen kohdalla imetys loppui juuri samassa kohdassa. Olen yrittänyt olla rentona, että ihan sama, vaikkei imetys onnistuisikaan ym. mutta ei ole kuopuksen rauhattomuuteen vaikuttanut mitenkään, ihan yhtälailla huutaa. Olo on todella epäonnistunut, mutta ei vain jaksa yrittää joka päivä koko ajan kaikkia mahdollisia keinoja, että hän rinnalle suostuisi. Helpommalla on päässyt kun antaa pullosta, eikä toisen tarvitse koko aikaa huutaa. Ja toisaalta, täytyyhän lapsen syödä. Onko sekään oikein että hän olisi päiviä syömättä kun ei suostu rinnalle? Välillä tuntuu että nämä täydelliset äidit, jotka imettää lapsiaan 3 ikävuoteen asti ovat sitä mieltä että ei saa antaa sitä pulloa, että rinnalle vaan. Mitä mieltä nämä äidit on siitä jos lapsi ei sitten syö esimerkiksi kahteen päivään? Tai että kyllä se lapsi syö silloin kun on nälkä. Eihän tuo syö, varsinkaan siitä rinnasta, pullon kun on antanut niin vetää sellaista kyytiä välillä, niin kuin ei olisi viikkoon ruokaa nähnytkään.

Tämä aihe varmasti antaa tunteille vallan melko monella, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että olen ihan yhtä tasavertainen äiti kuin kaikki muutkin, vaikkei minun lapset olekaan koko ajan tissi suussa. Eikö se ole loppujen lopuksi ihan sama, että saako se lapsi sen maidon tissistä, vai pullosta. Kunhan lapsi voi hyvin ja äiti voi hyvin. Täytyy muistaa myös oma mielenterveys ja vointi.

Vauva 3kk

Jälleen oli yksi neuvola. Aika tuntuu juoksevan aivan hurjaa vauhtia. Nyt tuli muitakin rokotteita ja sehän laittoi vauvan vähän itkemään, mutta todella urheasti pärjäsi kuitenkin. Ei tarvinnut edes lohdutusmaitoa käydä lämmittämässä, meillä kun ei edelleenkään syödä tuttia ollenkaan. Kasvu on edelleen hyvää, joten turhaan murehdin tuota imetysasiaa etukäteen ja painon liian vähäistä nousua.

Meillä tuo painonnousu hidastui huomattavasti sen jälkeen kun imetys lähti onnistumaan paremmin. En tiedä tässä tätä yhteyttä, mutta ehkäpä osasyy on myös siinä, kun tämä pikkuherra liikkuu niin mahdottomasti, kaikki raajat heiluu yhtä aikaa ja lattialla heilutaan sen mitä keretään, niin varmaan kuluttaakin melko paljon. Paino oli kahden viikon aikana noussut 100g, mutta edelleen nousukäyrä on hyvä, eikä tarvitse sen kummemmin painoa seurata, jos muuten kaikki on kunnossa. Esikoisen kohdalla painonnousussa ei ollut missään vaiheessa ongelmaa, joten tämä vähän huoletti. Toisaalta, kuopus ei kuitenkaan syö sen enempää ja jos on yrittänyt tarjota maitoa tiheämmin, niin ei hän syö. On siis tyytyväinen tuohon määrään, mitä nyt saa.

Pituutta oli tullut lisää 3cm, hieman on kasvu tasoittunut alun nopean kasvun jälkeen ja esikoiseen verrattuna pituutta oli tullut nyt pari senttiä vähemmän. Ihan siitä syystä olen seurannut poikien kasvua varsinkin näin alkuvaiheessa ja verrannut, että saa vähän osviittaa, tarvitseeko ostaa kuopukselle uudet ulkokamppeet vai pärjätäänkö esikoisen vanhoilla. Jos, kovin on pienempi esikoiseen verrattuna, niin voi olla että juuri väärään aikaan on ulkovaatteet sopivan kokoisia. Luotan vielä siihen, että esikoisella pidettiin ehkä vähän turhan nafteja vaatteita ja sai ostaa esimerkiksi talvessa vielä toisen, isomman haalarin, niin jospa toinen nyt ainakin talvet passaisi. Eipä sillä niin väliä ole, mutta harmittaa jos hyvät käyttökelpoiset vaatteet vielä, jää käyttämättä.

Saatiin myös lupa, tai oikeastaan suositeltiin aloittamaan kiinteät kuukauden päästä. Saataisiin korvikemääriä ehkä vähän pienemmiksi ja pärjättäisiin paremmin omalla maidolla. Tarkoituksena oli itselläkin että aloitetaan kiinteät heti kun vain saa, mutta tarkistin asian kuitenkin vielä neuvolasta ja onneksi saatiin tähän lupa. En malta odottaa että päästään maistelemaan erilaisia ruokia.

Nyt jäädään seurailemaan, tuleeko rokotteista mitään oireita. Jospa ei isommin tulisi. Ensi viikolla meillä onkin kaikilla lomaa ja lähdetään mökille. Reissusta tulossa oma postaus sitten, kun ehdin sen kirjoittaa.

Kynäote

Olemme esikoisen kanssa harjoitelleet nyt kovasti sitä kynäotetta ja todella hyvin esikoinen jo huomaa itse sen, kun ote on väärä. Ymmärrän kyllä, kuinka mieluusti hän pitäisi kynää vielä nyrkkiotteessa. Oikeaoppinen ote on vielä huteraa, joten nyrkkiotteella saisi paljon paremmin piirrettyä ja väritettyä. Myöskin kynän oikeasta kohdasta pitäminen on tuonut haasteita ja mitä ylempää pitää kiinni, sitä huterampaa piirtäminen tai värittäminen on, tätä on myös nyt opeteltu.

Meillä on tällä hetkellä käytössä kaikenlaisia apujuttuja, osa on tarkoituksella ostettu nyt sitä ajatellen, että esikoinen saisi valmiuksia, mutta osa on tullut ihan sattumalta. Esimerkiksi esikoinen on tykännyt aina rakentaa legoilla ja se onnistuukin todella hyvin ja osaa noudattaa myös helppoja ohjeita ja tehdä mallista. Vastikään ostin sellaisen naulauspelin, jossa voi naulata alustalle erilaisia kuvia ja yhdistellä niitä. Esikoinen on tykännyt tästä kovasti. Ostin myös sellaisia oppi ja ilo tehtäviä, joiden kautta on hauska opetella sitä oikeaa kynäotetta ja samalla pääsee ratkomaan tehtäviä ym. Ihan kaikkea ei vielä halua tehdä, koska kokee, ettei osaa, mutta kannustettu on kovasti. Hänellä on erilaisia piirustus/värityslehtiä ja niitä on pyritty käyttämään nyt kovasti viime aikoina. Hän tykkää myös maalata kuvia vesiväreillä ja meillä onkin sellainen kirja, mihin ei tarvitse kuin vettä, niin väri tulee itsekseen kun kuvaa maalaa.

Vielä ei olla saatu yhteenvetoa toimintaterapeutilta, varmaan tällä viikolla soittelee, tai ensi viikolla. Esikoisen varhaiskasvatussuunnitelma -keskustelu oli eilen ja otimme kaikki nämä asiat huomioon keskustelussa, mitä tässä nyt on käynyt ilmi. Todella hyvin on perhepäivähoitajalla kyllä otettu asiat huomioon ja on hyvä kun esikoinen on välillä saanut olla itsekseen hoidossa, niin on kerennyt tehdä paljon kaikenlaista, mitä ei silloin kerkeä kun on muitakin lapsia. Ei siis ole huolta tällä hetkellä kehityksestä tai muustakaan. Nämä vain on tällaisia juttuja... Ja hyvähän se on että asiat otetaan esille,  niin niille voi myös tehdä jotain. Edelleenkään ei esikoista mihinkään pakoteta, jos hän ei halua piirtää niin sitten ei. Yleensä kysyn, että haluaisiko tehdä jotain ja jos haluaa niin silloin tehdään. Keskittyminen on parasta silloin kun itse haluaa omaehtoisesti tehdä.

Imetys osa 2.

Taas olisi aika kirjoittaa siitä, miten meidän imetys on jatkunut alun vaikeuksien jälkeen. Edellinen postaus imetykseen liittyen olikin imetysviikon ajalta lokakuun alusta, jolloin rintakumi jäi pois. Tästä rintakumin poisjättämisestä on nyt 3 viikkoa, eikä sen jälkeen edes yritetty laittaa sitä takaisin, koska vauva osasi niin hienosti ottaa rinnasta kiinni ilman kumia.

Mitään rintaraivareita ei ainakaan vielä ole tullut. Alussa, kun vauva sai rinnasta kiinni ilman rintakumia, hän rupesi hylkimään tuttipulloa, eikä tahtonut millään ruveta enää syömään pullosta. Tämä aiheutti huolta siinä mielessä, ettei hän saanut tarpeeksi maitoa, koska korviketta meni kuitenkin päivässä 400-600ml. Yöllä on suostunut pullon ottamaan ongelmitta ja yöllä taas ei rupea syömään rintaa ollenkaan.

Ennen rintakumin poisjättämistä vauva kävi vaihtelevasti rinnalla ja viime päivinä ei käynyt enää kun kerran tai pari päivässä. Kerrat rupesi nopeaa tahtia nousemaan sen jälkeen, kun kumi jätettiin pois ja nyt käy useita kertoja päivässä rinnalla. Viikonloppuisin vähemmän, koska mies on myös kotona ja aika herkästi antaa vauvalle pullosta maitoa, jos minä olen esimerkiksi nukkumassa. En ole tarkkoja määriä laskenut, montako kertaa käy rinnalla päivän aikana, mutta luulisin 5-7 kertaa käyvän.

Tällä hetkellä en osaa sanoa, kuinka paljon maitoa menee, koska vauva on paljon enemmän rinnalla nyt, mitä aiemmin. Pumppaan ehkä sen 3 kertaa päivässä vielä lisäksi, mutta tietenkään ei maitoa tule pulloon nyt niin paljoa kun vauva käy rinnalla. Olen välillä käynyt vauvan kanssa puntarilla, että vähän näkee osviittaa paljonko painoa tulee lisää, tai tuleeko ja ei ainakaan lähde laskuun. Täytyy myöntää että välillä imetys on tuonut stressiä siinä suhteessa, kun pelottaa, ettei vauva saa tarpeeksi maitoa. Imetys/syöttökerrat ovat kuitenkin vähentyneet 12 kerrasta 8 kertaan ja kertasyöntimäärät ovat myös vähentyneet. Aiemmin vauva söi hyvästikin 80-120ml kerralla, nyt saattaa mennä vain 40-80ml kerralla. Ei hän kuitenkaan huuda nälkää, tai vaikuta mitenkään nälkäiseltä, joten sen puoleen ei pitäisi huolta olla. Välillä saattaa mennä monta tuntia, ettei ota ollenkaan maitoa tai pullosta saattaa juoda 10ml. Jospa kuitenkin paino nousisi tarpeeksi, niin voisi hyvillä mielin imetystä jatkaa.

Esikoisen kohdalla tähän mennessä imetyskerrat oli varmastikin sen 1x vuorokausi ja vauvalla tulee kohta 3kk ikää, jolloin esikoisen kanssa koko imetystaipale loppui. Olen täysin varma siitä, että meillä kuitenkin tämä imetystaipale jatkuu pidempään nyt kuin tuon 3kk ja olen siitä kyllä onnellinen.

Mitä äitiysloman jälkeen.

Äitiysloma

Äitiysloma kestää melkein toukokuun loppuun asti, tai vanhempainvapaana kai tätä loppulomaa taidetaan kutsua. Tarkoituksena olisi tehdä jo äitiysloman aikana keikkaa. Sunnuntaisin tottakai, koska se on ainut päivä, miltä päivältä ei saa rahaa, joten kaikki sunnuntait voi tehdä töitä jos niin haluaa. Myös arkipyhät lasketaan, mutta en osaa vielä sanoa, haluanko arkipyhiä olla töissä, niitä nyt ei niin montaa kerkeä tulla äitiysloman aikana. Töitä ajattelin tehdä ihan sen takia, että saa vähän taskurahaa, tai saa rahaa vähän säästöön, niin mahdollisesti voisi kotona olla pidempään, tai aloittaa töissä vähän vähemmällä ym. näistä enemmän tässä postauksessa myöhemmin. Töitä haluan tehdä myös sen takia, ettei ammattitaito pääsisi kovin ruostumaan tässä vajaan vuoden aikana, sitä en vielä tiedä mihin keikkaa aion tehdä. Paikkoja olisi monia, mutta täytyy vähän miettiä näitä matkoja sun muita, ettei kaikki ansaitut rahat mene esimerkiksi bensaan.

Olen tykännyt nyt olla paljon enemmän äitiyslomalla, mitä esikoisen aikaan. En tiedä johtuuko se siitä, että esikoisen vauvavuosi oli todella hankala, vai osaanko ottaa nyt rennommin ja olen kasvanut äitinä sen verran paljon, että on mukava viettää kotona aikaa.

Välillä tulee hetkiä, että kaipaisi lomaa. Tässä nyt kuitenkin on kohta kolme kuukautta mennyt niin, että aina on jompi kumpi lapsista koko ajan minun kanssani. Äkkiä ne tunteet menee ohi, mutta välillä on ajatus, että olisi ihana päästä vaikka yhdeksi yöksi johonkin mökille. Minusta nämä kaikki tunteet ovat sallittuja, vaikka tykkäänkin olla todella paljon kotona nyt.

Töihin paluu

Olen miettinyt paljon töihin paluuta. Kyllä, sanoin sen ääneen. Olen miettinyt, missä vaiheessa palaan takaisin töihin. Palaanko entiseen työpaikkaani, vaihdanko työpaikkaa, mitä teen. Minulla ei ole vakituista paikkaa, mutta uskon pääseväni takaisin töihin milloin vain, koska työvoimapula on joka paikassa tällä hetkellä melko suuri. Olen miettinyt vaihtoehtoa, että palaan töihin lomien jälkeen, tai palaan töihin 50% eli olen puolet ajasta kuitenkin vielä kotona. Työpaikan vaihto merkitsisi sitä, että kaikki lomat palaa taas, eikä olisi lomia jne. Joten vähän mietityttää kuitenkin se paikan vaihto, vaikka talon sisällä pysyisikin. Mikäli palaan vanhaan työpaikkaani niin aloitan korkeintaan sillä 78%, sitä ne eivät voi minulta evätä, koska minulla on niin pieniä lapsia. Uskon kuitenkin että suostuvat myös tuohon 50%, koska en anna muuta vaihtoehtoa. Joko hyväksyvät tuon tai sitten en palaa töihin, tai vaihdan sitä työpaikkaa.

Vaakakupissa painaa sekin, että tuolla nykyisessä paikassa täytyy tehdä kolmivuorotyötä, paikan yhteishenki on laskenut aivan hirvittävästi parin vuoden aikana ja uudistuksia on tulossa niin paljon, etten tiedä haluanko palata ollenkaan takaisin. Uudistuksista en sen kummemmin vielä tiedä, muuta kuin että valvontatasoiset paikat tulevat meidän alaisuuteen, koska tulevaisuuden sairaalassa ei ole enää valvontatasoisia potilaita/hoitopaikkoja, tai näin minä sen olen ymmärtänyt. Olisihan se kuitenkin tuttu työpiste itselle, mutta jotenkin tuntuu ainakin tällä hetkellä, että haluaisin jotain muuta. Haluaisin niin kovasti päivätyön, koska meillä täytyy tehdä kolmivuorotyötä, eikä se oikein sovi itselle enää ja olisi mukava kun saisi enemmän aikaa perheen kanssa. Toki se näkyy palkassa, mutta perheen kanssa vietetty aika on niin arvokasta, ettei siinä vaiheessa ne onnettomat lisät paina.

Olen myös miettinyt sitä, että lähtisin kokonaan sairaalasta pois ja kyselisin työtä esimerkiksi terveyskeskuksesta. Olisi kiva päästä terveyskeskukseen päivätöihin.

Opiskelu

Olen miettinyt kovasti myös opiskelua. Uskon, ettei minun opiskeluni ole vielä tässä, vaan mielenkiinto jatkuu vielä eteenpäin ja haluan monipuolistaa osaamistani sosiaali- ja terveysalalla. Työpaikalla ei kuitenkaan kannata itseään sen enempää kouluttaa, koska siellä ei tällä hetkellä pääse etenemään mitenkään ja työnantaja ei reagoi mitenkään siihen, jos haluaa itse kouluttautua lisää ja syventää osaamistaan, esimerkiksi palkankorotuksella ym. Joten siellä kouluttautuminen tuntuu aivan tyhjältä.

Olen miettinyt toimintaterapeutiksi opiskelua tai terveydenhoitajaksi. Kuitenkin sellainen, jolla olisi päivätyö. Tykkään lapsista ja molemmissa pystyisi lasten kanssa työskentelemään. On käynyt myös mielessä lähteä opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa, mutta se taas tarkoittaa sitä, etten ole jäämässä nykyiseen työpaikkaani, vaan etsin sen jälkeen jotain muuta työtä. Taas kerran. Olen ehkä vähän tällainen levoton sielu, mutta haluan kehittää itseäni ja olla hyvä työssäni. Toki olen hyvä työssäni, mitä teen, mutta kun se arvostus on olematonta, niin haluaisin myös opiskella jotain sellaista, mitä arvostetaan.

Alan vaihto

Olen tämän lyhyen äitiyslomani aikana harkinnut myös kokonaan alan vaihtoa. Olen miettinyt, josko vaihtaisi kaupan alalle. Minusta olisi ihana tehdä myyntityötä esimerkiksi jossain vaatekaupassa. Kuitenkin haluaisin sellaisen työn, missä näkee ihmisiä ja saa olla ihmisten kanssa tekemisissä, en jaksaisi mitään pientä koppia, missä ei näe ikinä ketään. Tämä alanvaihto ei ehkä kuitenkaan ole ihan tähän hätään suunnitelmissa, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa.

Voi olla, että jossain vaiheessa ihan tässä lähiaikoinakin haen opiskelemaan ihan muuta alaa, eihän sitä opiskelua tarvitse heti aloittaa, vaan voi vähän miettiä. Mutta ei tosiaankaan ole mikään pois heitetty ajatus tämä.

Kotiin jääminen

On myös hyvinkin mahdollista, että päätän jäädä vain kotiin. Kotihoidontuki ei ole mikään suuri ja sillä ei kyllä maksa edes lainaa pois, mutta voihan sitä välillä käydä tosiaan tekemässä vaikka jotain keikkatyötä, miehen lomien aikana tai viikonloppuisin kun mies on kotona. En millään haluaisi laittaa kuopusta vajaan vuoden ikäisenä hoitoon, koska on kuitenkin niin pieni vielä. Voitaisiin käydä kerhoissa ja olla kotona ihan rauhassa. Ei tarvitsisi murehtia työasioita, vaan pystyisi keskittymään ihan vain lapsiin.

Ihan silläkin ajatuksella tosiaan ajattelin sitä keikkaa ruveta tekemään, niin saa vähän rahaa säästöön jos siihen päätökseen päädyn, että jään kotiin pidemmäksi aikaa. Toki täytyy miettiä kaikki vaihtoehdot ja miettiä mikä niistä on paras vaihtoehto ja puhua myös miehen kanssa, mitä hän on mieltä, jos jäänkin kokonaan kotiin. Voihan sitä aina jotain pikkuhommaa sitten tehdä.

Toimintaterapia

Esikoisella alkoi syyskuussa toimintaterapia käynnit. Terapeutti kävi ensimmäisenä keskustelukäynnin ja nyt on käynyt kaikki kolme toimintakäyntiä, joissa terapeutti on arvioinut esikoisen taitoja ja seurannut esikoisen toimimista. Esikoinen on tunnollisesti tehnyt kaikki tehtävät ja on rohkeasti lähtenyt kokeilemaan myös sellaisia tehtäviä, joita ei tarvitsisi vielä edes osata. Hyvin on jaksanut keskittyä ja reippaasti on lähtenyt toimintaterapeutin mukaan. Terapeutti on siis käynyt meillä kotona, koska vauvan kanssa on vähän hankala lähteä kauemmas kun pitäisi ottaa niin paljon tavaraa mukaan.

Esikoisella on edelleen kynäote nyrkkiote, mutta toimintaterapeutti ei kiinnittänyt siihen käynneillään mitään huomiota, ainoastaan keskustelimme asiasta ensimmäisellä käynnillä ja käytiin läpi asioita, miten on asiaa lähdetty hoitamaan eteenpäin. Viimeisellä kerralla toimintaterapeutti sanoi, ettei ole toimintaterapian tarvetta, esikoinen on suoriutunut kaikista tehtävistä keskivertotasoisesti, mitä hänen iässään pitääkin osata. Tämä ei tullut minulle yllätyksenä, koska enemmän minua yllätti se, että meille ylipäätänsä laitettiin lähete toimintaterapiaan. En tiedä miksi kaikkien pitäisi mahtua samaan muottiin ja miksi lasta pitäisi pakottaa tekemään jotain sellaista, mitä ei halua.

Yhteenveto tehdään ensi viikolla ja toimintaterapeutti lupasi tehdä meille sellaisen infopaketin, jossa on tehtäviä ym. mitä voidaan kotona tehdä, jotta kynäote ym. parantuisivat. Näillä pärjätään hyvin kotona, ja aikoi tulla vielä käymään ja opastamaan tehtävien kanssa. Uskon kyllä että pärjäämme oikein hyvin kotona ilman toimintaterapiaa kun tietää mihin asioihin pitää keskittyä.

Ristiäiset

Meillä oli ristiäiset pari viikkoa sitten lauantaina. Kaikki lähimmät ihmiset oli paikalla ja vieraita oli noin 30. Suurinosa oli sukulaisia ja enemmän minun puolelta, puolison puolelta oli muutama sukulainen, joiden kanssa olemme enemmän tekemisissä. Muutama kaveri pääsi myös paikalle, emme tosin kutsuneet kavereita kun viisi. Saatiin ristiäiset kuvattua videolle, niin voi katsoa sitä vielä myöhemmin. Pappi puhui todella kauniisti ristiäisissä ja oli kyllä hyvin lämminhenkinen tilaisuus. 

Oli ihana kuulla, kun pappi kastoi poikamme kristillisen seurakunnan jäseneksi. Minulle usko on tärkeä asia ja haluan opettaa uskon tärkeäksi myös lapsilleni. Toki saavat isompana päättää kuitenkin mihin uskovat, mutta on harmi, jos eivät usko Jumalaan, taivaaseen tai enkeleihin. Pappi puhui hienosti, kuinka kuopus voi turvautua taivaallisen isän armoon ja rakkauteen ja Jumalan rakkaus riittää kaikille. Pappi kertoi kastepuvun pituudesta ja siitä, kuinka tämä pituus kuvastaa Jumalan rakkauden suuruutta. Papin puheesta välittyi aito usko ja lämminhenkisyys tilaisuuden aikana. Esikoisenkin kastetilaisuus oli lämminhenkinen ja hyvä, mutta tämä oli erityisen mieleenpainuva ja lämmitti todellakin sydäntä.

Pappi kertoi myös kummien tehtävistä, kuinka he ovat lapselle aikuisia ystäviä, joiden puoleen voi kääntyä ja kysyä neuvoja. On ainakin joku ystävänä ja turvana tässä elämässä. En olisi parempia kummeja lapselleni voinut saada.

Pappi kertoi kasteessa myös siitä, kuinka meissä oleva paha pyyhitään kasteen kautta pois ja synnytään uudelleen. Ihminen on kuitenkin syntyessään viaton ja on hyvä että hän pysyy puhtaana ja viattomana mahdollisimman kauan. Kaikin puolin ristiäispäivä oli todella ihana ja rakkaudentäyteinen. Esikoinen pääsi myös pyyhkimään kuopuksen pään kasteen jälkeen. Tästä ei ollut papin kanssa puhetta ja mietin, että sanon siitä, mutta pappi ottikin esikoisen hienosti huomioon ja pyysi häntä pyyhkimään veljensä pään, ennen kuin ehdin edes sanoa mitään. Tuota päivää voi muistella vielä moneen kertaan, kuinka ihana se oli.

Kävimme myös seuraavana sunnuntaina omassa kotikirkossa kuuntelemassa kun kuopuksen nimi luettiin ja hänelle toivottiin taivaan isän siunausta. Saimme siis valita, että poikamme nimi luetaan myös kotikirkossa, vaikka olikin kastettu toiseen seurakuntaan, koska poikamme kastettiin mummulassa ja siellä oli oman seurakunnan pappi. Esikoinen jaksoi olla todella hienosti kirkossa, minä pääsin käymään ehtoollisella ja pappikin sanoi pois lähtiessä että todella reippaasti jaksoi lapsi olla loppuun asti. Oli hienoja päiviä, molemmat.

Vauva arkea osa 2.

Meillä on kyllä tosi nopeaa mennyt nyt tämä arki täällä kotona. Vauva on kohta seitsemän viikkoa vanha, seuraava neuvolakin on jo ihan kohta ja ristiäiset lähestyy. Vauvan vatsakivut ovat lähestulkoon helpottaneet. Välillä on huonompia päiviä, mutta siihen on aina löytynyt syy. Olen uskaltanut nyt aloittaa D-vitamiinitipat ja menin antamaan kaksi tippaa, kun yksi tippa ei ole hirveästi aiheuttanut väänteitä, niin nyt on ollut vatsa niin kipeä koko päivän, ettei ole pystynyt edes kunnolla nukkumaan. Lyhyitä 20-30min pätkiä nukkunut. Taidetaan pitää huomenna taukopäivä koko vitamiinista. Tuntuu hirveältä, että joutuu pientä vielä jollakin tipoilla kiusaamaan, kun muutenkaan ole suolisto vielä kehittynyt.

Esikoinen on hoidossa 2-3 päivää viikossa. Oli toissaviikolla sairaana, kerkesi olla hoidossa jopa yhden päivän, niin heti tuli sairaaksi. Silloin ei tietenkään hoidossa ollut, mutta nyt on taas viime viikolla ja tällä viikolla ollut hoidossa. Kiva, kun saa välillä olla vauvan kanssa ihan kahdestaan. Yleensä kun ollaan vauvan kanssa kahdestaan, niin vauva vissiin jotenkin aistii sen, koska aina kun olemme kahdestaan, hän ei nuku koko päivänä, ettei varmasti saa itse levähdettyä missään vaiheessa. Yleensä sitten nukahtaa kaukaloon, kun lähdetään hakemaan esikoista hoidosta, mutta ei sitten enää pysty levähtämään, kun täytyy esikoisen kanssa kotona touhuta ja antaa ruoka jne. Välillä olisi ihan kiva, että saisi päivälläkin vähän levähdettyä, mutta näillä mennään. Arki on alkanut rullaamaan siis ihan mukavasti ja ehkä alkaa myös jonkinnäköistä rytmiä löytyä tähän elämään. Hyvä, jos vauva oppii rytmin jo tässä vaiheessa, niin helpottaa arkea huomattavasti.

Nyt on huomannut tätä arkea pyörittäessä sen, kuinka haastavaa esikoisen vauva aika oli. Meillähän kävi perhetyö apuna silloin, kun esikoinen oli ihan vauva, en olisi muuten jaksanut. Nyt ollut paljon helpompaa, eikä ole käynyt mielessäkään että tarvitsisi tähän vielä apukäsiä. Joskus sitä toivoo, että olisi mukava kun joku kävisi, että saisi syödä edes joskus rauhassa, mutta ne on niitä arjen ns. hienouksia, mitä kaipaa, mutta en sitä oikeasti tarvitse. Tai elämä ei kaadu siihen, vaikkei saisi rauhassa syödä, syö sitten kun ehtii. Mukavaa on, kun toisen kanssa on nyt helpompaa. Luo uskoa siihen, ettei vauva aika aina ole ihan hirveää ja pystyy jopa nauttimaan tästä.

Välillä vuorotellaan miehen kanssa iltahommien teossa. Välillä mies tekee vauvalle iltatoimet ja välillä minä. Olen useampana iltana tehnyt nyt esikoisen iltahommat ja laittanut nukkumaan, eilen illalla taas mies laittoi esikoisen nukkumaan ja minä olin vauvan kanssa. Vähän riippuu kuinka tiiviisti on pitänyt olla vauvan kanssa, tekee hyvää kun välillä saa myös irtautua, eikä koko ajan olla kiinni vauvassa. Toissailtana käytiin esikoisen kanssa kaverin luona pari tuntia leikkimässä ja eilen illalla käytiin uimassa niin ollaan saatu omaa aikaa keskenään illasta aina pari tuntia. On tehnyt molemmille hyvää ja mies on ollut vauvan kanssa kotona. Näin se arki pyörii täälläkin.

Oma toipuminen synnytyksen jälkeen.

Ajattelin vähän kirjoittaa myös siitä, miten itse olen toipunut synnytyksen jälkeen. Tietenkin haluan tästäkin tehdä oman postauksen, ettei huku muiden asioiden alle. Muutenkin on miellyttävämpää ainakin itselle aina keskittyä yhdessä postauksessa tiettyyn asiaan, postauksista ei tule näin ollen liian pitkiä ja jaksan ne jopa itsekin joskus lukea uudelleen.

Alkuhan minulla oli taas hankala. Olin reilun viikon synnytyksen jälkeen todella kipeä. Osastolla ollessa kipu oli ns. normaalia, pystyin liikkumaan ja oli paineen tunnetta ym. Mutta en sillain niin kipeä ollut osastolla ollessa. Synnytys oli torstaina, niin olin jo seuraavan viikon tiistaina yhteydessä terveyskeskukseen kipujen takia. Minulla ei ole kokemusta tavallisista synnytyksen jälkeisistä kivuista, koska minulla oli esikoisen jälkeen kohtutulehdus ja olin siitä melko kipeä. Osastolla ollessa pystyin siis liikkumaan suht. normaalisti jo synnytyksestä seuraavana päivänä, eikä tarvinnut varoa että käy kipeää. Kotiin päästessä seuraavana päivänä kuitenkin kivut alkoivat lisääntymään, mikä epäilytti itseä, että nyt ei ole kaikki kunnossa, koska en nyt uskonut että kivut yhtäkkiä muutaman päivän jälkeen lisääntyvät kun ovat kerran jo helpottaneet tai eihän niitä juurikaan edes ollut.

Kävin siis lääkärissä ja otettiin verikokeita. Verikokeissa ei ilmennyt mitään tavallisesta poikkeavaa, valkosolut olivat vähän koholla, mutta se todennäköisesti johtui vielä synnytyksestä. Kohtu kuitenkin aristi ja kivut olivat sen verran voimakkaat, että häiritsivät normaalia arkea. Lääkäri konsultoi vielä kokeneempaa kollegaa ja tulivat siihen johtopäätökseen että aloitetaan varmuuden vuoksi antibiootit, jos on kehittelemässä jotain tulehdusta ja sain kontrollikäynnin parin päivän päähän. Tilannetta seurattiin ja sain siitä vielä viikon päähän soittoajan. Kivut lähtivät helpottamaan kun antibioottikuuri oli kerennyt jonkun päivän mennä ja soittopyyntöön mennessä lähes kaikki kivut olivat kadonneet. Lääkäri totesi, että todennäköisesti alkava/lievä kohtutulehdus oli kuitenkin, kun antibiooteilla kivut talttuivat. Kipulääkkeistä ei ollut mainittavaa hyötyä niin lopetin ne kokonaan vajaa viikko synnytyksestä, eikä kivut merkittävästi lisääntyneet vaan olivat samaa luokkaa, mitä lääkkeiden kanssa.

Tuon jälkeen toipuminen on lähtenyt hyvin vauhtiin ja olin jo muutaman viikon jälkeen hyvässä kunnossa. Tuntui ihanalta kun sai oman kivuttoman kehon takaisin ja pystyi liikkumaan ongelmitta. Olemme käyneet vaunulenkeillä ja olen hiljalleen aloittanut lantionnostot ym. en kuitenkaan mitään sen kummempaa vielä. Minusta toipuminen on ollut nopeampaa verrattuna esikoisen jälkeen, mutta toki repeämä ei ollut niin paha nyt ja muutenkin synnytys oli nopeampi ja ehkä kuitenkin helpompi. Kohtu on palautunut hyvin ja tosiaan kun on myös painoa lähtenyt, niin onhan se helpompi olla. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Vatsavaivat

Meillä kesti sitä rauhallista ja tyyntä vauva arkea peräti kaksi viikkoa. Sen jälkeen alkoi vatsavaivat. Vauva on ollut pari viikkoa muutenkin todella tyytymätön, eikä mikään oikein ole hyvin. Jotenkin sitä kerkesi jo ajatella että nyt päästään helpommalla, kun alku oli niin rauhallinen, mutta näyttää siltä että samanlaisia vatsakipuja on kuin esikoisellakin. Pari viikkoa ovat olleet aika haastavia. Ei onneksi ole niitä koliikki itkuja, mutta on raastavaa nähdä kun toisella on niin hankala olla. Toki on tähän asti päästy kuitenkin helpommalla, mitä esikoisen aikaan, mutta tosiaan paljon vie voimia tuo kun toinen itkee vatsaa, eikä mikään tahdo auttaa.

Vauva ähisee, murisee, itkee, äkistää pää punaisena, mutta mitään ei tapahdu. On todella levoton ja ei oikein pitkään viihdy missään asennossa. Pierut tulee todella hankalasti. Olemme käyneet hierojalla nyt kaksi kertaa ja se on vähän helpottanut kipuja ja jumeja. Molempien kertojen jälkeen vatsa on toiminut reilusti. Nyt on tullut vielä lisäksi ummetusta, eikä saada siihenkään mitään apua. Tuntuu, että nykyään annetaan vauvojen vain huutaa. Olin neuvolaan yhteydessä, koska esikoisen aikaan oli suositus, että jos saa korviketta, olisi vatsan hyvä toimia joka päivä. Tämä ei meillä tällä hetkellä toteudu.

Olen pitänyt vauvaa paljon pystyasennossa, röyhtäyksiä tulee, myös silloin kun ei ole ihan hetkeen syönyt. Hyvä että sitä kautta tulee ilmaa ulos. Välillä puklaa ja oksentaa, koska syö mahakipuihin lohdutuksena ruokaa ja välillä syö liikaa. Ei kuitenkaan ole mitään kaarioksennuksia tms. tullut, joten en usko että refluksista olisi kuitenkaan kyse. Vauva on paljon sylissä, ei oikein viihdy muualla. Rinnalla käy välillä, mutta ei tahdo malttaa siihenkään rauhoittua kun vääntää vain itseään kaarelle kun tekee kipeää. Silloin kun on rauhallinen hetki, niin on rauhoittunut myös rinnalle.

Viimeisin kokeilu on ollut oma hieronta ja olen pitänyt vauvaa vatsallaan rinnan päällä. Vatsallaan on hyvin saanut nukuttua ja tuntuu että pierut tulevat helpommin ulos ja on rauhoittanut vauvaa. Olen hieronut öljyn avulla jalkapohjia, jalkoja, selkää ja vatsaa. En tiedä onko hieronnan ansiota, mutta tuntuu, että vauva olisi vähän rennompi ja rauhallisempi. On kokeiltu polkea vauvan jalkoja ja yritetty avittaa kakan tuloa kuumemittarilla. Yhden kerran tämäkin toimi, mutta ei enää sen jälkeen. Nyt on pahimmillaan ollut 3 päivää kakkaamatta, tiedän, ettei ole vielä mikään pitkä aika, mutta on se sen verran pitkä että vauva kerkeää tulla tässä ajassa todella kipeäksi ja olen yhdistänyt kivut juurikin tuohon ummetukseen.

Nyt on pari päivää ollut kuitenkin ehkä vähän rauhallisempia. Meillä oli bifibaby käytössä pari viikkoa, oikeastaan siitä lähtien kun vatsakivut alkoivat, mutta en kyllä huomannut tästä olevan mitään hyötyä, joten lopetin ne pari päivää sitten. En tiedä, johtuuko myös noista, että kivut kuitenkin helpottivat. Jospa tämä alkaisi vihdoin vähän helpottaa, vauvalla ikää nyt reilu 5 viikkoa.

Synnytyskertomus

Aion kirjoittaa oman synnytyskertomukseni realistisesti ja niin kuin minä sen koin, kipuineen päivineen. Pyrin kirjoittamaan postauksen suhteellisen asiallisena tekstinä kuitenkin. Haluan kirjoittaa tämän ihan omana postauksena, koska tästä tulee sen verran pitkä, niin ajattelin, että on helpompaa kirjoittaa ihan oma postaus. Ei jää muiden asioiden joukkoon vähän niin kuin piiloon. Sisältövaroitus, ei ehkä kannata lukea, jos ei halua lukea "likaisia yksityiskohtia".

Sen piti olla ihan tavallinen keskiviikko ja käyn vain äitipolilla normaalissa kontrollissa sen raskausdiabeteksen kanssa. Normaalisti otettiin sydänkäyrä ja eihän se mennyt läpi. Ei mennyt edelliselläkään kerralla. Kävin lääkärin juttusilla ja keskusteltiin synnytyksestä ja käynnistyksestä ja siitä, että en käynnistystä, varsinkaan lääkkeellistä sellaista halua. Lääkäri ultrasi vauvan ja ultrauksessa kaikki kunnossa. Kokoarvio oli nyt 3,1-3,2kg ja lääkäri koko ajan toitotti sitä, ettei tämä saa kasvaa suuremmaksi kuin esikoinen. Mikä oli mielestäni vähän ihmeellistä, koska ei esikoinenkaan ollut kuin vajaa 3,3kg, eli ei todellakaan mikään suuri vauva. Lääkäri kuitenkin sanoi, että mikäli uudessa sydänkäyrässä on ongelmaa, eikä se mene läpi, niin täytyy käynnistää. Eihän se mennyt läpi, joten jouduin yhtäkkiä jäämään osastolle käynnistykseen, ja osastolle sen takia, että voidaan seurata noita käyriä. Minulle laitettiin ballonki jo polilla ja sieltä tosiaan siirryin osastolle. Harmitti ihan hirveästi kun yhtäkkiä olikin niin kiire saada vauva maailmaan. Olisin mieluummin halunnut vielä vähän aikaa odottaa ja olisin kerennyt tehdä kotona kaikki loput järjestelyt.

Pääsin itse osastolle ja sain sieltä oman paikan, yllättäen 3 hengen huoneesta ja huoneessa oli kaikki paikat täynnä. Joka paikka osastoista oli niin täynnä, että aivan itseäkin ihmetytti. Olin sellaisella osastolla, missä on myös syöpäsairaita, ei pelkästään odottavia äitejä ja äidit vauvojen kanssa ovat vielä eri osastolla. Ballonki kerkesi olla minulla peräti 2,5h ja sen jälkeen ilmoitin hoitajalle, että se tippui jo pois. Lääkäri tutki minut ja olin 4cm auki ja kanavaa oli ehkä 1cm jäljellä. En kuitenkaan päässyt synnytyssaliin, koska kaikki salit olivat täynnä, tai näin minulle kerrottiin, mutta kuulin muualta, ettei siellä ihan kaikki salit edes olleet täynnä. Mies kävi jotain tavaroita tuomassa minulle osastolle, mutta kyseisellä osastolla oli vain 30min vierailuaika niin ei mies kerennyt kauaa siellä olemaan, tosin nyt jälkeenpäin sain kuulla että on siellä muidenkin miehiä ollut pidempään puolisoitaan tukemassa kuin sen 30 minuuttia.

Supistukset alkoivat aika pian sen jälkeen, kun ballonki laitettiin, mutta ne eivät olleet mitenkään kipeitä, vähän tuntuivat epämiellyttäviltä ja jatkuivat kuitenkin sen jälkeen, kun ballonki tippui pois. Osastolla ei oikein ollut hirveästi tekemistä, joten käveleskelin siellä pitkin käytäviä, en lähtenyt osastolta pois, koska annoin puolisolle rahat ja kaikki, ettei vaan kukaan niitä osastolla varasta. Ihan mukavasti tuli sen ballongin poislähdön jälkeenkin supistuksia ja ihan napakoita että sai hyvin harjoitella hengittämistä, mutta ei voinut vielä sanoa, että supistukset olisivat kovin kipeitä olleet. Pari kertaa olin käyrillä osastolla ja silloin käyrissä ei ollut ongelmaa. En päässyt kuitenkaan kotiin yöksi, koska niitä piti seurata, mutta yöllä käyriä ei kuitenkaan seurattu. Ihan hyvin olisin siis voinut mennä kotiin yöksi. En päässyt yöllä myöskään saliin ja hoitaja sanoikin että harvemmin ottavat yöaikaan saliin, ainoastaan ne, jotka tulevat suoraan synnyttämään. Turhautuneisuus oli tässä vaiheessa jo melko korkealla ja näin ollen stressitaso vaikutti myös kehooni ja supistukset loppuivat kokonaan. Sain yöksi unilääkkeen, mutta ei se auttanut mitään ja valvoin koko yön. 5-7 väliin torkahtelin ja sen verran keho rentoutui, että alkoi aina supistus ja niihin sitten havahduin aina hereille.

Aamulla olin jo siinä pisteessä että lähdenkö kävelemään osastolta pois, kun mitään ei tapahdu. Pääsin aamulla käymään lääkärin juttusilla ja olin ennen tapaamista sanonut jo hoitajalle että kerro sille lääkärille, että täällä on erittäin turhautunut odottaja, hoitaja tuumasi että hän on sanonut jo. Kovasti se yritti kertoa että he eivät voi tilanteelle mitään ja sanoinkin että ymmärrän sen ihan täysin, mutta on hyvä että joku, joka voi ns. päättää näistä asioista niin on tietoinen kuinka turhautunut olen ja ensin oli niin hirveä kiire saada synnytys käynnistymään ja sitten joudun odottamaan saliin pääsyä ties kuin kauan. Olihan se hyvä, tietenkin, että seurattiin vauvan vointia, mutta kun tilanne ei edennyt mitenkään ja piti vain seurata, niin ei minusta siinä nyt niin hirveä kiire ollut ja en ymmärtänyt osastolla yhtään sitä että koko synnytys piti nyt yhtäkkiä käynnistää. Olisin itse halunnut vielä, että olisivat edes muutaman päivän pidemmälle odottaneet.

Minun piti olla toisena jonossa saliin, mutta ainakin kaksi lähti osastolta synnyttämään ennen minua, joten en luottanut tähän "jonotus systeemiin", totta kai jos jollakin on radikaalisti tilanne muuttunut ja kiilannut edelle niin eihän sille mitään voi. Lääkäri totesi että eihän me tietenkään voida pakottaa täällä olemaan, mutta olisi hyvä seurata niitä käyriä. Ennen lääkärille pääsyä ei tosiaan taas vauvan käyrä mennyt läpi ja hoitaja kävi sen etukäteen viemässä lääkärille. Sanoin sitten lääkärille, että kyllä minä voin päivän täällä olla, että saatte seurata käyriä, mutta jos en päivän aikana saliin pääse, niin soitan miehelle, että hän tulee hakemaan minut yöksi kotiin, en minä jaksa kohta synnyttää, jos joudun ennen synnytystä monta vuorokautta valvomaan, kun en saa sairaalassa nukuttua. Lääkäri vielä yritti sitä sanoa, että jos yöllä pääsisi saliin niin menettää sen vuoronsa jos on kotona, no ei paljoa kyllä siinä vaiheessa kiinnostanut kun hoitajat olivat jo sanoneet osaston puolella, että ei sinne yöllä pääse. Lääkäri kirjasi asiat ylös, että illalla lähden jos en saliin pääse ja pyysi vielä uuden käyrän tunnin päähän. Teki myös aukiolotutkimuksen, onneksi ei tilanne ollut mennyt taaksepäin vaan kanavaa oli edelleen 1cm jäljellä ja olin sen 4cm auki.

Aamupäivän aikana otettiin vielä uusi käyrä, se oli jo aamullista parempi, muttei vieläkään päästänyt kokonaan läpi kun sykkeiden vaihteluita oli liian vähän, tämä voi kertoa esimerkiksi siitä, että vauva on uupunut tai jotain. Sain lounaan eteeni ja olin rupeamassa syömään, niin hoitaja kävi sanomassa että syö ja sitten päästään saliin, ihanaa! Pakkasin tavarat ja kävin vessassa ym. minulla oli molemmat puhelimet mukana sairaalassa, onneksi laitoin kakksopuhelimen peiton alle piiloon, koska vessasta tullessani meidän huoneesta tuli joku mustalaismies ja sen verran rekisteröin että en ollut kyllä sänkynaapureilla nähnyt, että olisi sen näköistä ihmistä meidän huoneessa käynyt. Hänellä oli suhteellisen kiire pois huoneesta, mutta en siinä kohtaa tajunnut että olisin hänet pysäyttänyt, koska tuli justiinsa ovella vastaan. Kävi ilmi, että hän oli varastanut vieruspaikalta puhelimen. Perimmäisessä sängyssä oli ihminen, mutta hänkin oli luullut että tuli joku kaveri paikalle, koska mies oli kysynyt jotain nimeltä, ja oli luullut että se vieruspaikkalainen oli etsinyt jotain omasta laatikosta, vaikka todellisuudessa tämä mies oli penkonut sitä laatikkoa. Tarina ei kerro, saatiinko tätä kyseistä ihmistä kiinni ja saiko vieruspaikkalainen puhelimensa takaisin, mutta harmitti kyllä hänen puolestaan, kun näki varkaan omin silmin ja olisi ehkä ollut mahdollisuus hänet pysäyttää, no ei voi mitään. Itse tarkistin huoneeseen mennessä kaikki tavarani ja onneksi kaikki oli tallessa. Mutta tämäpä tästä.

Pääsin siis saliin ennen yhtä, eli jouduin melkein 24h odottamaan saliin pääsyä, että pääsisi synnytys kunnolla vauhtiin. Soitin miehelle osastolta, että saa tulla suoraan sinne synnyttäjien vastaanotolle, pääsen saliin, hän oli sieltä jo suunnittelemassa lähtöä, että tuo minulle vähän lisää tavaraa jne. Kerkesin itsekseen olla salissa vähän aikaa ja kiikkutuolissa kiikuskelin, ei kauaa mennyt kun rupesin rentoutumaan niin supistuksetkin kerkesivät tulla takaisin, ennen kuin ehdittiin mitään edes tekemään. Puoliso tuli yhden jälkeen myös saliin ja puoli kahden aikaan tuli hoitaja ja lääkäri ja puhkaisivat kalvot. Lapsivesi oli normaalia ja laittoivat vauvalle anturin ja sain mennä takaisin kiikkutuoliin. Huoneessa kävi myös aamuvuorolainen ja antoi samalla raporttia iltavuorolaiselle ja käytiin vielä synnytystä ja toiveita yhdessä läpi. Kerroin että haluaisin sinne ammeeseen, mutta tässä vaiheessa eivät päästäneet, kun piti seurata niitä vauvan sykkeitä. Kävimme läpi myös synnytysasentoa ja toivoin itse, että saisin olla kylkiasennossa, ettei tulisi niin pahaa repeämää ja paikat pysyisivät paremmin mukana. Jossain vaiheessa piti lähteä käymään vessassa, niin siinä vaiheessa valahti kaikki lapsivedet pitkin lattiaa ym. tuli kiire mennä vessaan, ettei ihan joka paikka kastu. Sen jälkeen ei lapsivettä hirveästi enää tullutkaan, eli kaikki meni siinä. Tuntui jotenkin hassulta kun ei sille voinut tehdä mitään, nauratti kun puoliso siivoili lattiaa, onneksi oli isot topat housuissa, muuten olisi saanut varmaan soittaa siivoojan paikalle.

En päässyt ammeeseen ollenkaan vauvan sykkeiden takia, en kyllä paljon myöhemmin enää edes kysynyt sitä amme mahdollisuutta. Suihkuun kuitenkin pääsin, kun kysyin onko se mahdollista, tiesin että vesi tekisi hyvää ololleni, enkä muista että olisi ikinä suihku tuntunut niin hyvältä, mitä se siellä tuntui. Vei pahimmat piikit supistuksista pois, enkä olisi millään halunnut lähteä suihkusta pois, mutta pakko sieltä oli jossain vaiheessa pois kuitenkin tulla. Pitkään istuskelin kiikkutuolissa ja kirjoittelin vielä vauvan vauvakirjaa samalla kun otin supistuksia vastaan, selailin puhelinta ja kirjoittelin viestejä. Jossain vaiheessa kätilö katsoi tilannetta ja olin 5cm auki. 16 jälkeen halusin ilokaasun avuksi pahimpiin supistuksiin ja istuin sängyllä niin, että minulla oli useampi tyyny vatsan edessä ja nojasin niihin ja vatsa vähän roikkui ilmassa, kaikista paras asento oli tuo. Välillä tahtoi paikat puutua niin kävin kyljellään, mutta se ei tuntunut ollenkaan hyvältä, joten palasin aina tuohon etukumaraan istuvaan asentoon. Mies hieroi välillä selkääni ja sain lämpötyynyn myös selkään. Kokeilin lämpötyynyä myös vatsaan mutta se ei tuntunut hyvältä, selässä oli parempi. Aika pitkään pystyin viestiäkin laittamaan niille, ketkä tiesi minun olevan synnyttämässä ja taas jossain vaiheessa katsottiin että olin 7cm auki. Pikkuhiljaa supistukset alkoivat kovenemaan ja hengittäminen alkoi tuntua hankalalta vaan olisi mieluummin halunnut laittaa vastaan. Minulle laitettiin puudutetta, minkä olisi pitänyt auttaa supistuksiin, tai ettei ne olisi tuntuneet niin kauhean kipeiltä, mutta itsestä kyllä tuntui että se vain pahensi tilannetta ja tuli aivan älyttömän kova paineen tunne alakertaan ja sanoinkin puolisolle kun kätilö lähti pois, että ei tämä kyllä auttanut yhtään vaan pahensi tilannetta. Myöhemmin kätilö kuitenkin sanoi, että puudute mahdollisesti rentoutti kuitenkin paikkoja niin, että viimeiset sentit avautuivat sitten rytinällä ja siltä se kyllä tuntuikin.

Kätilö ehdotti vielä pudendaalipuudutusta ja lääkäri olikin tulossa sitä laittamaan, kätilö pyysi että olisin käynyt vielä vessassa ennen laittoa ja minusta tuntui etten pääse sinne vessaan asti, kun supistukset tekivät jo niin kipeää että sai itkeä ja huutaa. Vessasta pois tullessa tuntui jo että on pelkkä kestosupistus päällä ja mikään ei auta ja huusin suoraa huutoa, puoliso tuli auttamaan minut takaisin vessasta sänkyyn kun en itse päässyt ja supistus vain jatkui ja jatkui ja sanoinkin jo, ettei tämä lopu ollenkaan. Istuin vähän aikaa sängyn reunalla, että sen verran olisi saanut huokaistua että pääsisi edes selälleen sen puudutteen laittoon. Väkisellä piti mennä ja se teki niin kipeää, etten muista oliko Leosta niin kipeät ne viimeiset supistukset. Lääkäri ei pystynyt puudutetta enää laittamaan, vaan sanoi, että tämä onkin ihan auki ja saa alkaa ponnistaa. Laitettiin kaikki valmiiksi ja menin kyljelleen, kätilö opasti hienosti oikeat asennot ja mihin päin pitää ponnistaa. Siinä vaiheessa kun sai alkaa pieniä ponnistuksia tekemään, niin kaikki kivut hävisi ja koko saliin laskeutui hiljaisuus. Pidin puolisoa kädestä ja ponnistin minkä jaksoin, tosin en ihan täysiä, koska muistin poliklinikan lääkärin sanat, että sitten kun kätilö käskee ponnistamaan niin paljon kun jaksaa niin älä kuitenkaan ponnista ihan täysiä. Enkä missään vaiheessa aivan täysiä ponnistanutkaan. Itse ponnistusvaihe kesti 9 minuuttia, 2 minuuttia pidempään, mitä esikoisesta. Koko synnytys kesti loppusessaan vajaa 5 tuntia. Nopeaa siis eteni, kun vihdoin saliin asti päästiin. Sain toisen asteen repeämän, mutta se nyt ei tuntunut oikeastaan missään, esikoisen repeämään verrattuna ja repeämän pystyi tällä kertaa korjaamaan synnytyssalissa, niin ei tarvinnut leikkaussaliin lähteä. Nopea synnytys, viimeisimpiä supistuksia lukuunottamatta aivan miellyttävä kokemus ja jos olisi tiennyt että ne viimeiset supistukset ei kestä kuin sen hetken ja kaikki on valmista, niin ajatus olisi siinä hetkessä ollut aivan eri. Siinä hetkessä kuitenkin ajattelin, että jos nämä jatkuu näin niin en kyllä tunti tolkulla kestä mitenkään. Onneksi ei tarvinnut kestää. Illalla päästiin jo osastolle. Vauva kävi vähän aikaa lämpökaapissa kun lämpö oli syntymisen jälkeen aika matala, mutta muuten ei ollut mitään ongelmaa pienellä.

Kaksi yötä oltiin osastolla ja sen jälkeen päästiin kotiin.

Meidän vauva arkea

Täällä on nyt pari viikkoa opeteltu vauva arkea ja muun perheen kanssa ajan yhteensovittamista. Pääsimme kotiutumaan sairaalasta alle 48h synnytyksestä. Vähintään sen 36h piti olla sairaalassa, koska vauvalta seurattiin verensokereita sen minun raskausdiabeteksen takia. Halusin mahdollisimman pian kotiin ja kerroinkin tämän heti osastolla. Hoitaja kysyi lääkärin tarkastukseen mentäessä että pääsemmekö vieripoliklinikalle. Tuumasin hoitajalle, että jos se on ainoa este sille, pääsemmekö tänään kotiin niin tulen sinne vieripoliklinikalle vaikka kuusta. Lääkäri kuuli tämän ja naurahti että onneksi ei tarvitse ihan kuuhun asti mennä, lääkäri teki tarkastuksen ja antoi luvan kotiutua. Kotiuduttiin lauantaina, isi ja esikoinen kävi meidät hakemassa sairaalasta ja meillä oli käynti vieripoliklinikalla heti maanantaina, eikä sielläkään käynyt mitään isompaa ilmi, painokin oli lähtenyt nousemaan. Vauvalla oli heti alkuun kaikki hyvin ja on ollut todella rauhallinen.

Kotona arki on alkanut rullaamaan. Mies on ollut isyyslomalla ja auttanut esikoisen kanssa. Alkuun esikoinen otti todella hyvin vauvan vastaan, hän jopa antoi tuttipullosta maitoa vauvalle jo sairaalassa ja toi vauvalle vauvan oman unirievun mukaan sairaalaan kun tulivat meitä hakemaan. Esikoinen on muutenkin ollut kovasti mukana vauvan hoidossa. Viikko sitten alkoi kuitenkin kiukuttelu ja esikoista sai vähän väliä komentaa milloin mistäkin. Otin vähän omaa aikaa esikoisen kanssa, käytiin ihan kahdestaan puistossa, kaverin luona, pyöräilemässä jne. niin kiukuttelu vähän helpotti. Oli vissiin vain ikävä äitiä.

Vauva on todella rauhallinen, osaa itkeäkin, mutta harvemmin itkee. Joskus vaipanvaihdon yhteydessä, tai kun ruokaa ei tule tarpeeksi nopeaa niin saattaa kunnon parkaisu päästä. Päivisin nukkuu melko pitkiä pätkiä ja iltapäivästä ja alkuillasta yleensä heräilee pidemmäksi aikaa seurustelemaan. Yöt on olleet aika levottomia. Tahtoo valvoa öisin ja syö vähänväliä. Ähisee ja puhisee ja möyhää, ei oikein tiedä olisiko helpompi ottaa viereen, vai yrittää nukuttaa omaan sänkyyn. Joka tapauksessa omat unet jää todella vähäksi. Vauvalla ei ole ollut vielä tuttia, mutta olemme miettineet miehen kanssa, josko sittenkin pitäisi tutti antaa, jos se vähän rauhoittaisi noita öitä. Koska vauva myös tankkaa maitoa ja imemisen tarve on kova, joten sitten tahtoo käydä niin, että puklaa/oksentaa osan maidosta pihalle ja hetken päästä on taas vailla maitoa. En kovin mielelläni tuttia antaisi, mutta jos se helpottaa näitä iltoja ja öitä niin oman hyvinvoinnin takia ajateltiin, josko kuitenkin kokeiltaisiin sitä tuttia. Jos ei auta niin otetaan koko tutti pois.

Vauva syö rinnasta ja pullosta pumppaamaani maitoa ja öisin yleensä menee korviketta tai jos ei saa pumpattua tarpeeksi niin lisätään korviketta vähän sekaan. Imetys on lähtenyt paremmin käyntiin, mitä esikoisen kohdalla koskaan, joten korviketta ei ainakaan vielä tarvitse antaa paljoa. Jos jaksaisi imettää myös yöllä ja pumpata niin ei varmaan tarvitsisi korviketta ollenkaan. Alkuun imetinkin myös yöllä, mutta vauva oli niin rauhaton yöllä että se meni yhdeksi taisteluksi ja itse ei saanut nukuttua sitä vähääkään kun vauva nukahti sitten aina tissi suuhun ja jos yritti siirtää siitä pois niin aina heräsi ja sama juttu alkoi alusta. Oman hyvinvointini kannalta teimme tämän päätöksen, etten imetä yöllä niin saa edes vaikka sen 30min nukkua aina. Univelkaa kertyy, mutta päivälläkään ei oikein voi nukkua varastoon kun on esikoinen pyörimässä kuitenkin täällä päivittäin. Enkä oikein ole saanut nukuttua päivällä, vaikka kuinka olisi väsyttänyt.

Vauva on syntynyt

Hei!

Pientä hiljaiseloa on vietetty. Meidän toinen poikamme syntyi elokuun alussa ja olemme täällä opetelleet uutta arkea. Eilen illalla kirjoittelin yhden kesken jääneen postauksen valmiiksi. Tarkoituksena olisi jakaa tänne nyt myös sitä vauva arkea, mutta katsoo nyt miten on aikaa. Lähtökohta on kuitenkin että olen molempien lasten kanssa ja jos tulee jokin sopiva rauhallinen väli, niin sitten voi aina blogia kirjoitella.

Ajatuksena on että kirjoitan itse synnytyksestä ja sen kulusta myöhemmin vähän tarkemmin, siitä voi tulla sen verran pitkä kertomus, että tarvitsee ihan oman postauksen. Päällisin puolin synnytys oli todella nopea ja hyvä kokemus, mutta kaikki muu siinä ympärillä taas oli vähän niin ja näin. Olisi hyvä, jos edes joskus jäisi hyvä kokemus osastolla olosta, mutta ainakin vielä se jäi vielä haaveeksi.

Päivät ovat menneet aikalailla ilman rytmiä, tai me nyt yritetään pitää esikoisen takia jonkinlainen rytmi, mutta vauvalla ei ole vielä rytmiä ollenkaan. Tai on hänellä samanlainen rytmi, mitä oli mahassa. Päivät nukutaan ja illat ja yöt valvotaan. Tosin tänään on ollut poikkeus ja oli melkein koko aamupäivän hereillä.

Vieraita on käynyt. Molemmat mummut ja pappa on käynyt katsomassa pientä. Vauvan täti ja muutama isotäti on myös käynyt katsomassa. Mennään kuitenkin päivä kerrallaan ja pikkuhiljaa päästetään vieraita kylään. Käytiin myös esikoisen 4v neuvolan yhteydessä samalla reissulla näyttämässä isomummulle ja isopapalle vauvaa kun asuvat samalla paikkakunnalla ihan lähellä meitä.

Esikoinen on ottanut vauvan tulon ihan hyvin. Hän toi vauvalle heti osastolle unirievun ja syötti vauvan ensimmäisen kerran osastolla. Nyt kun on kulunut reilu viikko syntymästä, alkaa esikoisella vähän näkyä kiukkuna se, ettei ole ollut hänelle nyt niin paljoa aikaa. Kerettiin viettää myös esikoisen virallinen syntymäpäivä. Silloin kävikin muutama vieras vielä, samoja toki, mitä itse synttärijuhlissa, mutta eipä se haittaa. Pääasia että esikoinenkin sai jonkun kanssa leikkiä.

Mies on vielä ensi viikon isyyslomalla. Täytyy tässä opetella vähän arkea myös niin, että olisi itsenäisesti kahden lapsen kanssa, niin saisi edes jotenkin pidettyä järjestyksessä tätä arkielämää täällä, kun mies töihin lähtee. Esikoisella alkaa parin viikon päästä sitten hoito taas, niin saa muutaman päivän viikossa olla hoidossa ja saadaan olla vauvan kanssa kahdestaan kotona. Ihan hyvä että vauva syntyi nyt pari viikkoa etukäteen, niin esikoisella on aikaa totutella tähän meidän uuteen arkeen, ennen kuin palaa hoitoon.

Synnytys

Yksi päivä minulta kysyttiin, onko kiva synnyttää, tai jännittääkö. Ei, ei jännitä itse synnytys jos kaikki menee ok. Tai siis olen valmistautunut synnytykseen mielestäni ihan mukavasti, olen käynyt synnytystä mielessäni läpi ja haluan synnyttää alateitse. Se jännittää, jos jouduinkin yhtäkkiä sektioon, tai vielä pahempaa, hätäsektioon. Mikään ei olisi niin hirveää kuin herätä omalta työpaikalta. Se ei olisi mukavaa itselle, eikä varmasti työkavereillekaan. Tämä on siis kärjistetysti ajateltu, ei tietenkään sektion jälkeen aina jotain kamalaa tapahdu.

Olen lukenut paljon synnytyksestä ja vaikka ensimmäisessä repesin todella pahasti, tämä toinen synnytys ei kuitenkaan jännitä ollenkaan. Silti välillä tuntuu, että olenko sittenkään valmistautunut tarpeeksi. Olenko harjoitellut tarvittavia juttuja jne. Voisin listata tähän ylös vähän ajatuksia tulevasta synnytyksestä ja mitä olen ajatellut käyttää synnytyksessä hyväksi.

Ensimmäinen synnytykseni kesti vajaa 10h ja yleensä seuraava synnytys on nopeampi, joten nyt täytyy miettiä jo sitä, missä vaiheessa alkaa lähteä sairaalaan, ettei tule yhtäkkiä kiire, tai ettei ehdikään sairaalaan. Tämäkin riippuu paljon siitä, miten tämä seuraava synnytys alkaa, jos vedet menevät ensimmäisenä, niin täytyy varmaan olla yhteydessä sairaalaan ja he varmaan osaavat opastaa sieltä miten edetään ja vaikka ei vedet menisikään, niin jossain vaiheessa kuitenkin soittelen sinnepäin, niin osaavat varautua jo etukäteen, että ollaan jossain vaiheessa tulossa. Vesien menojen jälkeen on ollut vähän kahta puhetta siitä, pitääkö soittaa ambulanssi vai ei. Olen ymmärtänyt että jos vauva on tullut alas ja kiinnittynyt, niin silloin ei tarvitsisi soittaa ambulanssia vaan voi tulla omalla kyydillä. Itselläni ei ole vielä vauva kiinnittynyt, mutta pään alapuolella ei enää ole lapsivettä. Jos vedet menisi nyt, niin en tietäisi, onko vauva kiinnittynyt, vai ei, joten tätäkin täytyy kysyä neuvolasta, miten edetään jos kiinnittymisestä ei ole tietoa.

Esikoisen kohdalla ponnistuksen tarve tuli aika yhtäkkiä ja en osannut odottaa sitä, niin täytyy ottaa tämä huomioon sitten kun synnytys on käynnissä, meiltä sairaalaan menee kuitenkin n. 30 minuuttia kun ajelee. En halua mitään lääkkeellistä kivunhoitoa, tai voin jotain panadolia ottaa suun kautta, mutten edes usko sen tehoavan. Täytyisi muistaa, jos mahdollista että saa olla kotona, niin käydä suihkussa ym. Se rentouttaa ja auttaa. Haluaisin synnytyssalissa ammeen, minulta on jo raskausaikana vesi vienyt kipuja pois ja olin esikoisen synnytyksessäkin ammeessa ja tykkäsin siitä kovasti. En tiedä miten vesi onkin niin ihana elementti, kaikkihan siitä ei tykkää. Minun kohdalla kuitenkin se on terapeuttista ja tosiaan on vienyt kaikki kivut poissa nyt raskauden aikana, joten olen paljon aikaa vedessä viettänytkin, siellä ei tarvitse tehdä mitään urheilusuoritusta, vaan riittää kun vain vaikka istuu vedessä. Toivottavasti siinä vaiheessa, kun sairaalaan on lähdettävä, on sellainen sali vapaana, missä on amme. Kaikista eniten ärsyttää se, jos sellaisen huoneen saa synnyttäjä, joka käy vähän aikaa siellä ammeessa ja saa kaikki muutkin kivunlievitykset ja sitten minä, joka toivoo pelkästään sitä ammetta, niin ei tuollaisen takia sitä sitten saa.

Mahdollisuuksien mukaan haluan liikkua, käyttää lämpötyynyä, hierontaa ym. Haluan keskittyä ja rauhoittua itse synnytykseen, vaikka tiedän jo etukäteen että se tulee tekemään kipeää, yritän tsempata itseni siihen tilaan, että synnytys kävisi vähemmän ja olenkin tässä raskauden aikana tätä läpi käynyt. Yritän olla mahdollisimman rentona ja olisi tarkoitus vielä katsoa rentoutusvideoita ja harjoitella hengitystekniikkaa, jolla saa omaa kehoa rennommaksi, niin uskon että synnytyskin etenee paljon nopeampaa, eikä tarvitse kovin kauaa kivuissa olla. Valitettavasti esikoisen kohdalla supistukset olivat niin voimakkaita että vetivät jalat alta. Viimeksi muistan, kuinka hankalaa oli yrittää rentoutua supistuksen aikana, vaan sitä yritti painaa vastaan. Yritän tällä kerralla ottaa rennommin, koska se ei käy sitten läheskään niin kipeää.

Sen verran on jäänyt edellinen repeämä mietityttämään, että haluan synnytykseen kokeneen kätilön, sehän ei estä uudelleen repeämistä, mutta olisipahan ainakin kokemusta, jos on joku vasta valmistunut, tai ei ole kokemusta repeämistä jne. niin ei tässä vaiheessa oikein herätä minussa ainakaan luottamusta. Sain luvan synnyttää alateitse, repeämästä ei ole jäänyt ongelmia ja on hyvin parantunut. Lääkäri joutui ihan etsimään, että mistä kohti repeämä on ommeltu kiinni, eikä missään myöskään tuntunut arpikudoksia tms. jotka vaikeuttaisi venymistä ja voisivat aiheuttaa uudelleen repeämän. Haluan myös puheliaan kätilön, koska se omalta osaltaan vie ajatuksia itse synnytyksestä pois ja näin ollen pystyy ehkä johonkin muuhunkin välillä keskittymään, vaikka siinä omassa synnytyskuplassa onkin.

Minulla oli rv 36 synnytystapa-arvio eli viime viikolla. Arvioitiin siis se, pystynkö synnyttämään alateitse edellisen repeämän takia, tähän ei ollut mitään estettä. En missään nimessä halua käynnistystä, joten sanoin tästä kätilölle ja kätilö ainakin sanoi, että ei sitä käynnistetä jos ei halua, että kuunnellaan kuitenkin äidin toiveita. Käynnistetty on aina käynnistetty ja minusta se ei ole luonnollista omalle keholle ja koen, että se olisi paljon kivuliaampi. Saatikka se, että jos yritetään käynnistää monta päivää ja se ei onnistu ja sen takia tulee jotain komplikaatioita tms. Ja taas ollaan jossain hätäsektiossa. Tosin, olen ymmärtänyt että jos ei ole esikoinen kyseessä, synnytystä ei käynnistellä ihan niin pitkään, mitä esikoisen kohdalla. Haluaisin vain mahdollisimman nopean synnytyksen, jos vain itse voi tähän vaikuttaa, koska en halua olla sairaalassa yhtään enempää kuin on pakko. Kuitenkin joudutaan vauvan kanssa se pari päivää ainakin olemaan.

Vauvakutsut

Paljon puhutut vauvakutsut, babyshowerit. Itsehän aikoinaan järjestin itse itselleni ensimmäiset vauvakutsut silloin kun odotin esikoista. Ja minusta se oli ok, kun ensimmäinen vauva tulee, niin silloin voi pitää vauvakutsut ja itse kun ne järjesti, niin sai juuri sellaiset kuin itse halusi. Tykkään järjestellä paljon kaikkia kutsuja, olen ollut myös yksillä vauvakutsuilla, joita järjesteltiin porukalla. Toki se järjestely on hieman haastavaa, varsinkin jos kaikki eivät siihen osallistu, mutta siksipä olisikin paljon helpompaa, jos saisi yksin järjestää, niin saisi sellaiset kuin haluaisi. En kuitenkaan ole sellainen ihminen, että minulle voisi järjestää mitään kutsuja.

Yhden kaverini tuntien, osasin kutsuja odottaa ja tottakai he yrittivät kutsut järjestää niin, etten minä niistä tietäisi, yllätyskutsut siis. Toivoin kuitenkin, ettei mitään järjestettäisi, koska olo ei ole ollut mitenkään kaksinen koko raskausaikana, ja minusta se on jotenkin outoa, jos järjestetään vauvakutsut, kun syntyy toinen lapsi. Kuitenkin edellisestä on kaikki tarvittava ehkä vielä nurkissa pyörimässä ym. En kuitenkaan mennyt tyhmyyksissäni sanomaan kenellekkään, ettei tarvitse mitään järjestää, mutta kukaan ei myöskään hoksannut minulta sitä kysyä, että haluaisinko edes vauvajuhlia. Olivat vain päättäneet että tällaiset järjestetään.

No, kaikkien sattumusten ja laskujen yksi plus yksi jälkeen, arvasin, että nämä kutsut olisi tänä viikonloppuna, lauantaina. Osasin etsiä tiettyjä merkkejä ja äitini jopa paljasti tietämättään osaksi, että kutsut ovat lauantaina. Osasin siis epäillä jo viikkoa ennen että kutsut on tulossa. Myöskin miehen puheista sai sen käsityksen että lauantaina tapahtuu jotain, kun yhtäkkiä piti puolen päivän maissa lähteä kotoa pois, ei meillä koskaan ole etukäteen niin tarkkoja aikatauluja, saatikka että pitäisi väkipakolla lähteä. Ensin ajattelin etten edes lähde mihinkään vaan oli sellaista mankumista, että ajattelin säästyväni kun vain lähden autoon istumaan, harmikseni unohdin lompakon kotiin, niin tiesin, että jossain vaiheessa sinne olisi palattava, kun ei ilman lompakkoa muuallekkaan pääse.

Mitä lähemmäs siis lauantai tuli ja mitä enemmän näitä konkreettisia asioita kävi ilmi, että "yllätysjuhlat" olisivat tulossa, niin sitä enemmän rupesi ärsyttämään ja mieskään ei suostunut mitään kertomaan, vaikka tein selväksi, että tiedän mitä on tekeillä. Totesinkin ennen kotoa pois lähtiessä että te olette aivan surkeita järjestämään mitään yllätyksiä. Oltiin vielä edellisenä päivänä tehty piharemonttia ja olin niin kipeä ja väsynyt, etten olisi halunnut mitään vieraita, saatikka yrittää olla juhlatuulella. Samaten päivittelin sosiaalista mediaa, että näkevät, kuinka vastahakoinen olen ollut lähtemään ylipäätänsä kotoa pois kun siihen yritetään pakottaa.

Ensin meinasin etten saavu edes paikalle, mutta kuitenkin tulin ja jäin pihalle, enkä suostunut tulemaan sisälle, koska tiesin porukan odottavan sisällä minua. Meinasin kirjoittaa heille lapun ennen lähtöä, olisi ehkä pitänyt niin vastaanotto ei olisi ollut minun osalta niin negatiivinen. Kaverit ei ainakaan pahoittaneet mieltään, mutta sitä en tiedä pahoittiko äiti. Toisaalta, jos kerran on valmis tekemään jotain näin järjetöntä niin täytyy vastata myös seurauksista, että vastaanotto ei välttämättä olekaan hyvä. Kyllä minäkin pahoitin mieleni ja todella paljon pahoitinkin. Kaikki tympääntyneisyys purkautui kerralla ja tokaisin tosi ilkeään sävyyn että olen tiennyt näistä juhlista jo viikon, että ei tämä mitenkään yllätyksenä tullut. Kun kaikki tietenkin tulivat lopulta ulos, kun mies ei saanut minua sisälle.

Mikään, ei mikään ole niin ärsyttävää kun se, että tullaan pyytämättä/kertomatta (tai tottakai kertoivat miehelleni, koska hän oli tässä jutussa mukana) meidän taloon säätämään ja touhuamaan. Minun kontollenihan se siivoaminen ym. kuitenkin jää sitten lopulta. Ja se kun keittiö on minun valtakuntaa, minulla on tietyt rutiinit siellä jne. niin siellä oli säädetty taas omia, oli tyhjennetty tiskikonetta ties mihin kaappeihin ja täytetty uudestaan sitä tiskikonetta aivan miten sattuu ja sai kaikki astiat kerätä sieltä esipesua varten pois ja aivan jäätävä homma laittaa koko keittiö taas sellaiseen kuntoon, että sieltä löytääkin jotain. Saatikka että juustohöylä oli niin hukassa että meinasi hermot palaa ihan totaalisesti ja olin lähettämässä jo "siivoojille" viestiä että missä hitossa mun juustohöylä on, mutta sitten onneksi löysin sen. Tietenkin juhlissa on myös tarjottavaa ja oli kakkua ja kaikenlaista, no, minulla on raskausajan diabetes, eikä saisi verensokerit nousta, mutta liekö tämäkään käynyt kenelläkään mielessä ja jos en olisi edes kakkua ottanut, niin sekinhän olisi ollut taas aivan kamalaa.

Hyvähän se on ottaa nokkiinsa siitä ja sanoa että tympäsee muiden puolesta kun jotain järjestää ja vastaanotto on tällainen. No, siinä vaiheessa kun tullaan omaan kotiin pyytämättä niin voi vaan miettiä että miltä itsestä tuntuisi, tai joutuisi tekemään jotain sellaista, mistä ei itse pidä, vain sen takia kun muut järjestää. Ei tarvitse järjestää mitään, piste.

Oli kiva nähdä kavereita, sellaisiakin, joita harvemmin meillä näkee, mutta silti jäi tosi huono fiilis. Sai täyden työn tehtyä siinä että saa itsensä kasattua edes jotenkin, että pystyy koko juhlissa edes olemaan, olin aivan loppu illasta kun sain vähä laitettua kämppää järjestykseen ja juhlakoristeluita siivottua. Ei todellakaan ole minun juttu tällaiset "yllätys"juhlat. Sain vaippakakunkin, tosin en ole edes avannut sitä vielä. Saa nähdä kerkeääkö kaikkia juttuja edes käyttämään, kun kaikki on ostettu jo valmiiksi. Ihan hieno idea tosin muilta.

Järjestäjän kanssa tästä asiasta juteltiinkin ja sanoikin että hän ymmärtää kaikki reaktiot ja tunteenpurkaukset aivan täysin, eikä todellakaan pahoittanut mieltään, vaan kaikki tunteet on sallittuja. Sanoi myös että olisi pitänyt tajuta kysyä etukäteen ennen kun mitään järjestää, että haluanko edes mitään. Onneksi ystävät on sellaisia, että he ymmärtää ja heidän kanssaan voi jutella näistä vaikeistakin asioista, jotka eivät ole ihan putkeen menneet.

Poliklinikalla käynti

Maanantaina oli käynti poliklinikalla kohdun epämääräisten kipujen ja paikkojen löystymisen takia. Näitä kipuja on nyt ollut enenevissä määrin reilun parin viikon ajan. Alkuun kivut oli vain kohdun arkuutta, mutta jossain vaiheessa alkoi tulla enempi ja enempi paineen tunnetta häpyliitoksen seutuville ja kohdun arkuus myös pahentui. Tuntuu että vauva painaa todella kovasti ja liikkuminen käy kipeää ja ei tahdo päästä sängystä ylös. Vauvan liikkeet ovat tuntuneet myös todella kipeiltä. Liitoskipuja on ollut myös paljon ja yliliikkuvat nivelet todennäköisesti vielä pahentavat näitä asioita. Issias on vaivannut kovasti ja välillä tuntuu, että tuolta lonkkien takaa jostain yrittää lähteä liitokset pois paikoiltaan ja on välillä niin kipeät, että tuntuu että taju lähtee. Kipu on ollut aivan järkyttävää välillä. Kaikista eniten tässä on häirinnyt se, että onhan pienellä varmasti kaikki hyvin, kun kipuja on kohdun seudulla ollut niin paljon. Kipujen kanssa aina kuitenkin pärjää, tai minä olen pärjännyt. Onhan se hankalaa kun pahimpina päivinä ei tahdo edes liikenteeseen päästä, perunat pitää kuoria tuolilla istuen jne. Välillä todella hankalaa olla esikoisen kanssa, kun ei vaan jaksa ja pysty tekemään mitään ja se harmittaa. Kuitenkin on toisenkin elämä kyseessä niin täytyy häntäkin jo ajatella.

Kävin useamman kerran ihan terveyskeskuslääkärillä kesäloman aikana ja hän seurasi tilannetta. Paikat olivat löystyneet reilu kaksi viikkoa takaperin kun tehtiin sisätutkimus. Kipuja ja arkuutta oli ympäri kohtua ja vähän joka puolella lääkärin tutkiessa. Välillä sitä arkuutta on myös ihan koskematta, mutta enemmän kuitenkin silloin kun joku koskee, vaikkei paina mitenkään reilusti tai mitään. Tilanne ei juurikaan parantunut päivien aikana, joten lääkäri oli useampaan kertaan yhteydessä sairaalaan ja viimeisimmällä kerralla gynekologi päätti että tarkistetaan tilanne ja pyysi tekemään kiirelähetteen äitiyspolille, koska tilanne ei ollut muuttunut miksikään viikon aikana. Lähete tehtiin siis viime viikolla ja jo samana päivänä soittivat sairaalasta. Tiukilla oli ajat, sain sen juuri viikon päähän, viime maanantaille.

Lääkäri tunnusteli kohtua ja edelleenkin kohtu oli keskivälin alapuolelta todella arka, tuntui todella pahalta, kun lääkäri sitä paineli, mutta ylhäällä ei ollut nyt arkuutta. Hän ultrasi pienen ja kohdun, kaikki oli siltä osin kunnossa, ei löytynyt mitään hälyttävää tai epämääräistä. Lapsiveden määrä oli normaali. Vauvan painoarvioksi tuli tasan 2kg. Hyvin siis keskikäyrällä kasvanut, eikä ainakaan vielä ole meille tulossa mitään jättivauvaa raskausdiabeteksesta huolimatta, onneksi. Virtaukset olivat hyvät ja istukka toimii. Ultrasi vielä sisäkautta ja kanavaakin oli jäljellä ja kohdunsuu kiinni, ei avautunut edes painaessa. Joten kaikin puolin kaikki kunnossa. Tämä asia huojennutti ihan hirveästi ja nyt ei tarvitse enää pelätä että onko kaikki kunnossa, vaan voi luottaa siihen, että kaikki oikeasti on kunnossa. Sitä lääkäri ei osannut sanoa, mistä nuo kivut nyt sitten johtuu. Katsoi vatsaa ja sanoi että vatsalihakset ovat n. 7cm erkaantuneet, että voi olla että suolisto pyrkii nyt vähän väärään paikkaan ja aiheuttaa kipuja. Minulle nyt toisaalta tällä hetkellä on ihan sama että mistä ne kivut johtuu, pääasia että pienellä on kaikki hyvin.

Lääkäri tuumasi vielä lopuksi että vähän aikaa täytyy vielä kestää ja kysyi olenko vielä töissä. Sanoin että en, vaan olen ollut sairaslomalla kun ei pysty oikein mitään kipujen takia tekemään. Tuumasin hälle takasi vielä, että minä kyllä pärjään näiden kipujen kanssa, kunhan kaikki on ok ja pysyisi vielä jonkun viikon matkassa mukana, eikä syntyisi liian aikaisin. Mutta kaikin puolin kaikki näyttää tällä hetkellä hyvältä ja lääkäri antoi luvan uida ym. Koska uinti on sellainen, joka vie tällä hetkellä kivut kokonaan pois. 2 viikon päästä olisi seuraava kontrolli. Jospa päästäisiin sinne asti ilman mitään isompia ongelmia.

Pesänrakennusviettiäkö??

Kaikki puhuu aina tästä pesänrakennusvietistä ja esikoisen kohdalla tällaisia merkkejä oli ilmassa. Halusin järjestellä kotia, vaihtaa sisustusta ja hommailla kaikenlaista kotona. En oikein tiedä mistä tämä ilmiö on peräisin ja mistä tämä tulee. Tuleeko se kaikille? Sitä en tiedä. Toki sisustaminen ym. on aina ollut lähellä sydäntä, joten en voi tätä mieltää ainakaan pesänrakennusvietin yhteyteen.

Nyt tämä pesänrakennusvietti ei ehkä ole niin paha, tai se on vähän muuttanut muotoaan, joten en miellä sitä itse niin pahana. Tällä hetkellä haluan vaan päästä kaikesta tavarasta eroon. Tai en nyt ihan kaikesta, mutta tavarasta, jota ei käytetä. Nämä tavarat koostuvat lähinnä esikoisen leluista, joilla hän ei leiki. En ole sen suuremmin ruvennut kaappeja tonkimaan, mutta mm. esikoisen leluja olen aika rankalla kädellä myynyt pois, kaikkia turhia leluja, millä hän ei ole leikkinyt pitkiin aikoihin ja kaikkea muuta, mitä on tullut tässä muutaman vuoden aikana hankittua. Mm. sellainen kalalamppu, missä kalat ui vedessä kun sen laittaa päälle. Möin pois, koska ei meidän esikoinen ole ollut enää pitkään aikaan kiinnostunut kyseisestä lampusta. Alkuun se oli paljonkin päällä ja hän tykkäsi katsella kaloja, mutta ei enää. myynnissä on myös pieni lasten kiikku, tosin sitä ei jostain syystä ihmiset halua ostaa, vai pidänkö hintaa liian kalliina, koska kiikusta löytyy pari lommoa. Toisaalta, lommot ei haittaa kiikkumista ja ainahan kaikista tavaroista löytyy elämän jälkiä, jos niillä on leikitty, niin ei ne uusia voi ollakaan.

Omia vaatteita olen myös yrittänyt saada myytyä pois. Vähän huonolla menestyksellä. En tiedä miksei kesävaatteet kiinnosta ihmisiä, vaikka on todella hyvät ja lämpimät ilmat ollut ja loppua ei näy. Loppuviikoksi on taas luvattu kunnon hellettä. Muihin vaatteisiin en ole edes koskenut, koska ne tuskin menevät tällaisilla keleillä kaupaksi. Täytyy miettiä syksyllä uudestaan.

Olemme myös vaihtaneet sisustusta täällä kotona. Laitettu esikoiselle oma leikkinurkkaus olohuoneeseen ja tiivistetty olohuonetta. Leikkinurkkaus on saatu sohvan taakse sohvan ja seinän väliin niin, ettei kaikki lelut aina sieltä leviäisi ympäri olohuonetta ja ainakin vielä tämä on ollut hyvä ratkaisu. Halusin myös heti kesän alussa vauvalle kaikki valmiiksi, koska itsestä tuntui, ettei ikinä tiedä missä vaiheessa hän päättää syntyä, niin onpahan kaikki valmiina jos yhtäkkiä lähtö tuleekin. Näyttäisi kuitenkin siltä, että hän pysyy vielä hyvin matkassa, mutta tästä kirjoittelen tarkemmin sitten myöhemmin.

Kierrän edelleen myös paljon kirppareita, toisaalta taas on kiva ostaa jotain uutta, tai itselle uutta, kun on saanut ensin entisiä vanhoja tavaroita myytyä pois. Ja niinhän sen pitäisi mennäkin. Myy jotain itselle tarpeetonta pois ensin ja ostaa tilalle jotain uutta. Ei kasaannu tavarat kotiin. Huomenna oli ajatuksena, jos on hyvä päivä että lähden käymään kiertelemässä vähän kirppareita, kun lapsi menee hoitoon.

Kannattaako lapset opettaa olemaan myös muiden kanssa? Yökyläily mummulassa, tai vaikka päivä tädin kanssa.

Vastaus otsikon kysymykseen on lyhyesti kyllä. Miksi?

Kerron omia kokemuksiani ja mielipiteitäni asiaan liittyen, joten nämä ei taaskaan ole ainoa oikea tapa toimia tai ajatella, vaan kerron miten minä näen nämä asiat. Olen taas paljon lukenut sosiaalisessa mediassa siitä, kuinka äidit ovat kotona lapsen/lasten kanssa. Lapsi voi olla vaikka 1,5 vuotias tai 3 vuotias. Kotona kuitenkin on oltu koko sen lapsen pienen elämän ajan, eikä lapsi ole ollut, sanotaanko vaikka 4 tuntia pidempään ilman äitiä, ikinä, koskaan, milloinkaan. Uskon kyllä, että varmasti monet äidit kulkevat lapsen/lasten kanssa muuallakin, eivätkä ole koko ajan vain kotona neljän seinän sisällä sen lapsen kanssa, mutta on myös niitä äitejä, jotka eivät tarvitse sitä omaa aikaa ja jos joku äiti haluaa omaa aikaa, hän on huono äiti. Kyse nyt ei ole kuitenkaan siitä, kulkeeko äiti lasten kanssa jossain, vaan siitä, että äiti kävisi jossain ilman sitä lasta. Joskus olisi hyvä miettiä näitä asioita sen lapsen kannalta, ei äidin tarpeiden kannalta.

Minä kuulun siihen huono äiti -kategoriaan. Tosin en kyllä luokittele itseäni huonoksi äidiksi, vaan olen ihan yhtä hyvä äiti siinä määrin, vaikka vietänkin sitä omaa aikaa, kuin sellainen äiti, joka ei muka sitä omaa aikaa tarvitse. Eikä siitä tarvitse potea huonoa omaa tuntoa, jos haluaa sitä omaa aikaa, olen varmaan tämän aikaisemminkin jo maininnut. kyllä äidilläkin on oikeus omaan aikaan. Onhan niillä isilläkin sitä omaa aikaa, välillä tuntuu että paljon enemmän. Alkuun itsestä tuntui ihanalta kun pääsi töihin, poissa kotoa ja sai aikuista seuraa ja jutella jollekin aikuiselle ja se jopa vastaa samalla tavalla takaisin. Sosiaalisessa mediassa on siis paljon puhututtanut nyt se, että mitä tehdä, kun on tulossa toinen lapsi ja se esikoinen ei ole ollut äidistä erossa kuin max. muutaman tunnin??!

Ensinnäkin, tämähän on ollut tiedossa äidillä jo etukäteen, ettei lapsi ole ollut erossa äidistä ja toinen lapsi on tulossa. Eikö tälle asialle olisi kannattanut tehdä jo aikaisemmin jotain? Ottaa se täti tai setä kylään ja katsoa, miten toimivat lapsen kanssa ja miten heillä menee, jos se asia niin huolettaa, että miten ne siellä kotona sitten pärjäävät kun itse on osastolla. On puhuttu siitä, että jos on raskausajan diabetes niin yleensä siellä osastolla joudutaan viettämään keskimäärin se pari vuorokautta. Tai eihän sitä tiedä koskaan, minkä vuoksi sitä joutuu siellä osastolla olemaan. Näitä asioita kannattaa miettiä etukäteen. Ei sieltä välttämättä pääse kotiutumaan polikliinisesti, vaikka kuinka niin suunnittelisi, aina voi sattua jotain.

Kaikista suurin ongelma on tuntunut olevan se, kun pitää olla yö erossa lapsesta. Lapsihan pääosin nukkuu öisin, tietenkin jos nukkuu äidin ja isän välissä niin onhan se outoa, jos äiti ei siinä olekaan, mutta tätäkin olisi voinut miettiä jo etukäteen sitten, että olisi totuttanut lapsen siihen, ettei äiti aina ole vieressä. Ongelma ollut myöskin se, että miten se lapsi pärjää siellä sen hoitajan kanssa, entä jos se ei pärjääkään ym. Näitäkin asioita voi testata jo ennen kun se itse tilanne koittaa. Lapsi kuitenkin on pääosin omassa kodissa, silloin kun se äiti ei siellä ole, niin hyvin se lapsi pärjää ja sopeutuu. Mutta toisaalta ymmärrän, että jos lapsi ei ole koskaan ollut erossa äidistä niin kyllähän se varmasti äkkiseltään on järkyttävää, kun äiti ei olekaan siinä.

On puhuttu myös siitä, kuinka lapsi on reagoinut siihen, että äiti on joutunut olemaan poissa, tai on lähtenyt käymään jossain kontrollikäynnillä ja on joutunutkin jäämään sairaalaan, eikä ole päässytkään kotiin. Lapsen oireilua on voinut olla äidin etsiminen ja huuteleminen ja kotona on huomattu ero siihen, kun äiti on joutunut olemaan poissa. Öitä on nukuttu huonosti tai jotain muuta, yleensä oireilu on kuitenkin joidenkin viikkojen kuluessa lähteneet pois ja tilanne normalisoitunut. Aina on myös se vaihtoehto, että isä jää kotiin lapsen kanssa, jos isä on kuvioissa mukana.

Juuri nämä asiat on mm. sellaisia, mistä itse olen tyytyväinen että esikoiseni on ollut minusta erossa yötä, olen ollut jopa viikon poissa ja esikoinen ollut isänsä kanssa kotona. On soiteltu videopuheluita ja nähty puhelimen kautta, sillä on saanut ikävää lievitettyä. Tässä on myös yksi syy siihen, miksi esikoiseni on hoidossa, hänelle on normaalia lähteä välillä hoitoon ym. Vastikään hän oli koko päivän mummun ja papan luona hoidossa niin minä pääsin käymään shoppailemassa! Toki siis tämä reissu oli sovittu etukäteen ja siihen kuului ihan oleellisiakin ostoksia, mutta shoppailureissuksi sitä voi sanoa. Esikoinen on ollut minun tätini luona hoidossa, isomummulassa hoidossa, jopa tätini on hakenut esikoisen joskus hoidosta ja tullut hänen kanssaan meille kotiin. Kaikki tämä on vain hyväksi, varsinkin nyt ajatellen sitä, että meillekin on tulossa toinen ja todennäköisesti esikoinen tarvitsee jossain vaiheessa lapsenvahtia, kun me lähdetään synnyttämään tai isä käy katsomassa minua ja vauvaa osastolla. En näe missään määrin hyvänä sitä asiaa, että äiti on yksin lapsen tai lasten kanssa kotona, eikä heillä ole koskaan ketään hoitajaa kotona, tai eivät ole missään hoidossa. Se on hyväksi vain lapselle, en todellakaan näe tässä asiassa mitään negatiivista, vaan pelkästään positiivista. Äiti ja isä kerkeää kyllä olemaan siltikin läsnä omien lastensa elämässä, vaikka ne välillä kävisivätkin hoidossa tai joku tulisi hoitamaan heitä kotiin.

Ymmärrän kyllä, että tulevien lasten äidit hakevat julkaisuilla myös vertaistukea ja onhan se iso muutos kun perheeseen syntyy uusi lapsi. Mutta silti, jotenkin välillä tuntuu että mitä ihmettä ihmisten päässä liikkuu. Elävätkö he oikeasti vain siinä hetkessä, eivätkä osaa yhtään ajatella pidemmälle tulevaisuuteen. Itse kai olen jo suunnitellut elämää tästä vuoden eteenpäin. Vaikka koskaan ei voi tietää, mitä vuoden aikana kerkeää tapahtua, mutta mennään sitten sen mukaan.