Runoja

Minä olen

En ole hankala,

enkä helppo.

Olen jotain siltä väliltä.

Olen joku,

enkä siltikään ole mikään.

Olen jossain,

mutten tiedä missä

Sinä

Mitä tekisinkään ilman sinua,

olet erilainen kuin muut,

tai niin ainakin uskon.

Luotan sinuun,

uskon sinuun,

älä siis anna aihetta epäilykseen.

Karvapallo

Olet niin pieni ja suloinen,

minun omani.

Olet omanlaisesi persoona,

sinua ei ole toista.

Olet kovin nuorikin vielä,

en halua menettää sinua ikinä.

Hello Kitty

Kaikki ei välttämättä halua tietää tätä, mutta yks asia, joka mua hymyilyttää tällä hetkellä, on HELLO KITTY!! Oon aivan kokonaan rakastunu siihen ihanaan kissaan. Joo, oon kuullu siitäki että enkö mää oo vähä liian vanha Hello Kitty faniksi.:) En mielestäni oo. Saa kait siitä tykätä niin aikuiset, kuin lapsetki. Ja kaikki siltä väliltä. Mun täti taas ei voi sietää kyseistä kisua, ja se sanooki sitä ällö kityksi.:D Se ei ymmärrä miten mää voin olla nii rakastunu siihen, tai miten voin ees tykätä koko kissasta. No, mää vaan tykkään, mun mielestä se vaan on nii ihana. Ajattelin tähän listata vähä kokoelmaani, mitä Hello Kitty tavaraa oon saanu jo kerättyä.:) Se tekee minut kerta NIIIN iloiseksi. Ei mulla vielä oo paljon mitään... Ei oo oikein ollu tarjontaa, enkä nyt niin oo ettinykkään. Oon jotain pientä aina ostanu jos on sattunu kohdalle.

• 2 Hello Kitty pyyhettä (Toisen ostin Rodokselta syksyllä 2012, toisen oon saanu joululahjaksi 2 vuotta sitte)
• Korvikset, roikkuvat x 5 ja napit
• Käsipyyhe
• Avaimenperä
• Jääkaappimagneetti
• Sukkia tosi monta paria (ainaki 12 paria)
• Kaulakoru
• Korupussukka
• 2 Kahvikuppia
• Tikkari (tosin, oon syöny sen jo...)
• Kännykän ja Samsung tabletin taustakuvina on Hello Kitty
• Nomination Hello Kitty -pala
• Hello Kitty -vaaka (Sain sen nyt 2012 joululahjaksi) 
• Pihaharja
• Rintsikat
• Eväsrasia
• Käsilaukku
• Herätyskello
• Sitte oon piirtäny pari Hello Kitty kuvaa lyijykynällä

Mikäli tulee vielä myöhemmin jotain mieleen, lisäilen niitä sitä mukaa tai jos ostan lisää jotain tavaraa...

Runojani

Rakkaani on hän

Hän odottaa minua kaukana,

odottaa tuolla jossain.

Hän katsoo minua sieltä,

miettii syvällä mielessänsä.

Ei jaksaisi odottaa,

odottaa niin pitkään.

Haluaa päästä rakkaansa luokse,

syliin lämpöiseen,

hyvällä mielellä.

Kuiskaus taivaalta

Aurinko paistaa kirkkaasti,

tuuli puhaltaa hiuksiini.

Haistan ilmaa,

se tuoksuu hyvälle.

Tuuli henkää sanat "tule luokseni"

Nousen kiikusta, nousen ylös.

Katson taivaalle, sininen taivas.

Valkoiset pilvet ylhäällä korkealla.

"Missä olet?" Kuiskasin.

Olen sydämessäsi, aina ja ikuisesti.

Tuuli puhaltaa, on hiljaista.

Jäljelle jää vain hiljaisuus.

Kaikki runot ovat minun kirjoittamiani. Ja myös haluan että ne pysyvät minun kirjoittaminani. Runot ovat sellainen asia, jotka saavat minut hymyilemään, tai käsittelemään ogelmiani. Jostain syystä iloisia runoja ei paljoa ole, runojen kirjoittelu kun ainakin minun kohdalla tarvitsee sellaisen tietyn fiiliksen. Ne ei synny tuosta noin vain, että rupeasin kirjoittelemaan. Ne ovat tuntemuksia elämästäni, siitä mitä olen kokenut ja mitä tulen kokemaan. Minulla on monia vihkoja täynnä eri tyyppisiä runoja. Osa niistä on todella katkeria, nuoruusvuosiltani kun ensirakkauteni lähtikin parhaan ystäväni matkaan. Osa on taas sitää suurta kaipuuta ja tuskaa, jonka koin melkein 10 vuotta sitten...

Iskä

Lupasin teille, että kirjoitan jossain vaiheessa isästäni ja siitä, miten hänelle kävi, tai oikeastaan mitä hän teki. Tänään on sen verran hyvin aikaa ja jaksan keskittyä tähän vaikeaan asiaan, joten kirjoitan sen nyt.

Isäni kuoli vuonna 2003, itse olin silloin 13 vuotias, mutta kuitenkin sen verran iso, että tajusin mitä on tapahtunut ja että miten ihminen voi tehdä sellaista. Tai ainakin silloin luulin tajuavani. Jollain asteella tajusinkin, mutta asiat ovat tulleet kummittelemaan jälkikäteen. En siis käsitellyt asioita kunnolla silloin aikoinaan.

Isäni oli silloin 38 vuotias, kun itsemurhan teki, ja poltti samalla talonsa, meidän talon, toisen kotini. Vanhempani olivat eronneet vuotta aikaisemmin. Silloin aikoinaan kävin terapiassa, 2 tai 3 kertaa, sielläkin vain sen takia kun halusin tietää miten tapahtunut voi olla mahdollista. Se oli tiedossa vain, että alkoholilla oli osuutta asiaan. Lopulta terapiaan pääsi myös yksi tapausta tutkinut poliisi ja kertoi avoimesti, että ruumiinavauksessa oli löytynyt hauleja vasemmasta rinnasta. Sain sen tietoni mitä tarvitsin, enkä sen jälkeen enää terapiassa käynyt. En halunnut käydä siellä kun olen samanlainen kuin isäni, patoan kaiken tuskan ja surun itseeni, enkä päästä sitä ulos. Pyörittelen kauan aikaa asioita mielessäni ja jos jossain vaiheessa haluan asioista puhua, puhun lähimmälle ystävälleni. Ja mikäli en käsitä jotain asiaa, tai siis en saa vastausta siihen, pyöriteltyäni asiaa mielessäni, otan siitä selvää väkisellä, pieninä paloina, kunnes saan kokonaisuuden kasaan omassa päässäni. Tätä on vähän vaikea selittää, sen vaan tietää tuolla omassa päässä. Olen todella huono noissa avautumisasioissa, olen kuitenkin opetellut viime aikoina avautumaan, ja kirjoittaminen on helppoa. Käsittelin asiaa silloin runojen kautta, ne oli vaikeita aikoja, eikä minullakaan sen jälkeen kovin hyvin mennyt.

Siitä kesästä en muista mitään, äitini kertoi etten päästänyt häntä mihinkään ja olin hänessä kiinni koko ajan. Vasta sen jälkeen kun teimme sopimukset tätini ja hänen avioimiehensä kanssa, että jos äidilleni jotain sattuisi ja he ottaisivat minut, niin päästin äidin taas kulkemaan vapaasti. Koulun alkaessa minua pelotti, ettei minulla ole enää kavereita, kaikkihan tiesivät mitä kesällä oli tapahtunut, pienessä kylässä kun asuimme. Osa tiesi jopa ennen minua ja äitiä, mitä oli tapahtunut. Kavereita kuitenkin oli ja he olivat kanssani, mutta asiasta ei kuitenkaan puhuttu. Kukaan ei ottanut asiaa puheeksi puoleen vuoteen. Kukaan ei uskaltanut, enkä minäkään puhunut. Kaverini vain näkivät kuinka asia nakersi minua sisältäpäin, kukaan ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään. Uppouduin koulunkäyntiin enkä oikeastaan ajatellut muuta, sitten tapahtui se läpimurto kun yksi silloisista parhaista kavereista kysyi, miten se tapahtui? Aloin kertoa asiasta. Olin onnellinen siitä, että sain hieman purkaa tuntemuksiani, vaikka en kovin tarkkaan asiasta puhunutkaan. Joskus vieläkin tuntuu siltä, että ketään ei enää kiinnosta vatvoa samaa asiaa, joka tapahtui melkein 10 vuotta sitten. Jouduin viime kesänä käymään sitten ihan työterveyshoitajan luona, joka oli psykologi ymym. juttelemassa asiasta. En edes ymmärtänyt mitä kaikkea minulta on jäänyt huomioimatta ja sain selvyyksiä asioihin, mitkä on minua vaivanneet pitkään. En vain ole osannut niitä itse yhdistää toisiinsa. Terapia kuitenkin jäi syksyllä kun vaihdoin toiseen työpaikkaan ja nyt olen miettinyt että kysyn tuolla uudessa työpaikassa, että onko meillä työterveyshuollossa sellaista ihmistä jonka kanssa voisin käydä juttelemassa. Asiat kun jäivät hieman kesken syksyllä pakon edestä.

Olin jo paranemassa koko asiasta, tai silloin ainakin kuvittelin niin, mutta sitten lähdin lukioon toiselle paikkakunnalle, asuin kuitenkin edelleen kotona. Aluksi kaikki oli hyvin, sain uuden parhaan kaverin, tosin hän oli nuorisokodista, muttei kuitenkaan sellainen ongelmanuori, mitä oli ollut pari vuotta aikaisemmin. Kaikki pelkäsivät että hän saisi minut väärille poluille, kävi kuitenkin toisin päin. Sain hänet "kunnolliseksi" nuoreksi mutta osamme vähän niinkuin vaihtuivat, minusta tuli se ongelmanuori. Kaikki alkoi kaatua päälle. Lintsasin koulusta, saatoin mennä krapulaisena kouluun ja joskus jpa ryyppäsin hyppytunneilla ja menin pienessä sievässä iltapäivän tunneille, tai sitten melkeinpä nukuin kaikki tunnit. Paitsi ne, jotka eniten kiinnosti, matematiikka, psykologia, maantieto, musiikki niissä olin hyvä kun ne on kiinnostaneet aina.

Jouduin todellakin väärälle polulle, rupesin seurustelemaan sellaisen pojan kanssa joka ryyppäsi, ajoi humalassa jne. Eron jälkeen hän rupesi käyttämään myös aineita. Suurin osa tutuistani oli sellaisia, jotka käyttivät aineita, minulle ei kuitenkaan ikinä tarjottu. Olin aikaisemmin kavereilleni sanonut että aineisiin en koske pitkällä tikullakaan. Jouduin kaverini kanssa kyllä käymään huumetesteissä, koska koululla epäilivät meidän käyttävän, molempien tulokset olivat kuitenkin negatiiviset. Kolmas kaveri taas ei tähän päivään mennessä ole sanonut, mitkä tulokset hän sai. Kun se ei kertonut meille sitä silloin -07 niin heivasimme hänet pois meidän kaveriporukasta. Mehän ei semmosten kavereitten kans hengailla.

Myös isäni suku kävi päälle ja ahdisti. Pappani ei antanut äidille anteeksi sitä mitä hän teki, papan mielestä se oli niin että äitini olisi käynyt siitä liipaisimesta vetämässä. Piti löytää joku syyllinen ja pappa piti äitiäni syyllisenä koska hänen suosikkipojunsa kuoli ennenaikaisesti. Pappa oli aivan hirveä, ja on vieläkin, mutta en ole enää yhteydessä heihin. Jätin kyläkäynnit siihen kun ne menivät aina äidin mollaamiseen ja siihen että äiti yrittää aivopestä minua heitä vastaan. Ei paljon kiinnostanut käydä sellaisten isovanhempien luona. Musiikki auttoi minua palaamaan taas raiteilleni ja samalla myös musiikin opettaja auttoi minua ja olen siitä ikuisesti hänelle kiitollinen.:) Olin melkoisissa pohjamudissa, mutta selvisin siitä kauheasta nuoruudesta. Läheisenikin olivat jo ihan sekaisin minun takia ja äitini pelkäsi että sossut hakevat minut pois.

Tänä päivänä voin kuitenkin hyvin.:) Löysin avomieheni lukion lukuloman aikana, siitä ylämäki varsinaisesti alkoi. Rupesin kunnolla lukemaan kirjoituksiin ja lopulta kirjoitin C:n paperit ja olen todella ylpeä itsestäni. Myös sukulaiseni olivat ja he ovat ihanasti tukeneet minua, vaikka välillä hermot paloivat. Sitten hain lähihoitajakouluun ja pääsin sisään. Valmistuin tosiaan lähihoitajaksi jouluna -11. Välillä vain tulee näitä päiviä kun kertaan sen kaiken, mitä tapahtui. Ja se auttaa minua pysymään selväjärkisenä. Siitä ei enää paljon puhuta, mutta olen silti kysellyt asiasta tietäviltä kaikkea, mitä on mieleeni tullut. Palokunnan ihmisiltä mm. miten löysivät iskän jne. Se on auttanut ja tuntuu nyt paljon paremmalle.:)

Joitani traumoja minulle on tapahtuneesta jäänyt. Jouduin silloin vaihtamaan äitini kanssa huonetta, en halunnut nukkua enää huoneessani, ettei tapahdu taas jotain kamalaa, en ole tähän päivään mennessä siinä huoneessa yksin nukkunut. Mieheni kanssa olen pystynyt siellä nukkumaan, koska hän pitää huolen ettei mitään kamalaa tapahdu. Näen myös edelleen painajaisia, jossa herään isäni ja minun kodista siihen, että isäni pitää haulikkoaan minun pääni edessä. Joskus taas painajainen on sellainen, että herään ja kuulen tulen ja tunnen sen hirveän kuumuuden, yritän etsiä iskää, en löydä häntä, enkä pääse pakoon. Vähän niinkuin mitä olisi tapahtunut jos olisin siellä ollut. Se on kauheaa...

Käyn isäni haudalla melko harvoin, tiedän että hän odottaa minua siellä, mutta se on minulle pyhä paikka ja minun on vaikea mennä sinne. Nähdä isäni nimi hautakivessä ja se kuolinpäivä. Ja ajatella, että minuakin etsittiin sieltä talon raunioista, minun oli kerta tarkoitus viettää juhannus isäni kanssa, mutta hän soitti silloin illalla, ettei halua minua sinne. Se oli meidän viimeinen keskustelu...

Tätä joudun kantamaan joka päivä mukanani. Isäni ei ollut mitenkään hullu, ei masentunut ei mitään. Eikä käyttänyt lääkkeitä. Jostain syystä hänellä oli vain baari illan jälkeen napsahtanut ja teki mitä teki. Jokaisella on varmasti omat luurankonsa kaapissa ja hankalia aikoja, mutta tässä on minun ja iskäni tarina.

Suojelusenkeli matkassa

Kun on ollut niin paska vuosi, niin pitihän sitä vielä sattua jotain. Onhan tässä vielä tämä ja huominen päivä aikaa sattua kaikenlaista. En halua edes ajatellä mikä minua huomenna odottaa. Päivä lähti liikkeelle sillä kun laitoin auton lämpiämään töitä varten. Kävelin ulos ja kattoin mittaria, 2 astetta pakkasta. Voi jee mikä keli! Lumi oli muuttunu ihan kovaksi koppuraksi ja pinnan alla oli pehmeää lumipallolunta. Aattelin mielessäni että pakko lähtä aikasemmin töihin, on varmasti liukasta. Ukko kävi kolaamassa pihan ja mää lähin putsaan autoa, lumen ja sen jään alta. Yhen sivuikkunan rapattuani tuumasin että, hitto, minä en näitä ikkunoita saa ikinä rapattua. Ei muutaku mee takasi sisälle ja sano ukolle, että tulee auttaan. Se siitä aikasemmin lähtemisestä sitte. Menomatka töihin meni ihan ok. Liukasta oli, mutta kun osas ajaa tarpeeksi hissukseen nii mikäpäs siinä.

Töistä pois lähtö oliki sitte ihan toinen juttu. Lähin ajeleen kotia jotain 60, rajoitus oli 70 mutta en uskaltanu ajaa nii lujaa, oli nii liukasta ja vettäki sato. Pari kilometriä taajama -merkin jälkeen kattoin metän reunaan (joka siis on ihan tien vieressä) että mikäs rusakko se sieltä hyppii. Matkaa eläimen ja autoni välillä oli about 20 metriä. Sitte kattoin että ei jumalauta se mikään rusakko oo ja niitä on enempi ku yks! Ne oliki peuroja ja niitä oli kolme. Ei muuta ku jarrut pohjaan ja toivoa ettei osu... Eka peura kerkes mennä auton eestä tien toiselle puolelle, toinen kaatu suoraan auton eteen ja luisu jonnekki konepellin alle, (onneksi tässä vaiheessa olin saanut auton jo pysäytettyä) ja sitte katoin sivulleni ja tuumasin että kolmas peura tulee suoraan kylkeen. No, se onneksi sai hidastettua vauhtinsa niin että saattoi kääntyä takaisin tulosuuntaan. Sitte rupesin kattomaan että mitenkäs se peura mikä oli siellä konepellin eessä. Seki sieltä könysi ylös ja lähti ensimmäisen peuran perään. Ja kaikki tämä tapahtu ehkä 20 sekunnissa. Meni paikat hiukkasen veteläksi mutta pakko oli jatkaa matkaa. Onneksi takana tulijat oli myös valveilla nii eivät sitte perään ajaneet kuitenkaan.

Elämä jatkuu, kiitos suojelusenkelini, joka oli matkassa ja piti minut hereillä taas kerran auton ratissa!

Pelastus

Hei taas!

Jotenki jäi taas tuo kirjoittaminen, en tiedä miksi. Ollut vain kiirettä töissä ja vapaa ajalla niin ei ole tullut kirjoitettua. En myöskään tiedä, lukeeko kukaan tätä, niin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Mutta se siitä. Mitäkö minulle on kuukauden aikana tapahtunut? Vaikka mitä!

1. Työpaikan vaihdos

•  Pääsin kuukaudeksi taas ihan oman alani töihin toiselle paikkakunnalle. Aloitin siellä joulukuun alussa ja olen vuoden loppuun asti. Haastattelussa kaikki tuntui juuri sopivalta ja minusta oli ihana päästä sellaiseen paikkaan! Paikka on yksityinen, olen karttanut yksityisiä, koska olen kuullut niistä niin paljon huonoa ja kaikkea, ettei siellä oikein palkanmaksu mene oikein jne. Kaikki huoleni kaikkosivat kuitenkin haastattelun myötä. No, ei siinä mitään, ensimmäisen työpäivän aikana tipahdin sieltä pilvilonnoista melko rominalla takaisin maanpinnalle... Työpaikka oli ihan ok, pidän hommastani, vanhusten palveluasuntola kun on, mutta kaikki mitä pomo minulle haastattelussa kertoi, ei pitänyt paikkaansa. Kuitenkin olen nyt sopeutunut sinne ihan ok. Silti olen sitä mieltä, ettei minua haittaa vaikka vuoden alusta vaihdan paikkaa. Siitä pääsenkin sitten seuraavaan asiaan.

2. Vakituinen työpaikka

• Kävin marraskuun lopussa työhaastattelussa. Minulle se oli tosi iso voitto että pääsin edes haastatteluun, olenhan ollut vasta vuoden valmis lähihoitaja eikä työkokemusta ole oikeastaan kuin tältä vuodelta. Kaksi vakituista paikkaa oli tarjolla heti vuoden alusta ja kolmas paikka huhtikuun alusta lähtien. Hakijoita oli ollut yht. 18 ja haastatteluun pääsi vain 6 ja minä olin yksi niistä!! Olisin voinut pyörtyä siihen paikkaan kun minulle soitettiin että ottavat minut haastatteluun.
• Haastattelupäivä sitten vihdoin ja viimein koitti, olin aivan innoissani ja olin edellisenä iltana miettinyt, mitä he mahdollisesti kyselisivät ja olin miettinyt hieman vastauksia valmiiksi, en kuitenkaan niin, että kaikki kuulostaisi liian opetellulta. Mielestäni haastattelu meni hyvin, ja olin erittäin ylpeä itsestäni, vaikken uskonutkaan paikkaa saavani, koska olin varma siitä, että kokeneempia hakijoita olisi. Haastattelijat lupasivat ilmoittaa samana päivänä tai seuraavana päivänä valinnoista. Puhelu tulikin samana päivänä ja minun täytyi istua sohvalle, etten olisi kaatunut kun pomo sanoi, että ovat valinneet minut yhdeksi heidän uudeksi työntekijäkseen.:) Aloitan siis vuoden alusta sitten vakituisessa työpaikassa, monet muut saman alan työntekijät, joita tunnen, ovat olleet myös vähän kateellisia, koska sain vakituisen paikan näin nopeasti... Mutta en ole välittänyt siitä, olen vain ollut iloinen että he valitsivat juuri minut!
• Kävin yhtenä vapaapäivänäni sitten tutustumassa tähän tulevaan työpaikkaani. Tottakai pomo ylisti ja teki jos vaikka mitä että sai paikan näyttämään mahd. hienolta. Hymyssä suin kuuntelin häntä, mutta teen omat johtopäätökseni vasta sitten kun pääsen sinne. Vaikkei se yksityinen olekaan ja varmasti on parempi paikka, mitä tuo missä nyt olen vielä muutaman päivän. Paikka näytti tosi hienolta ja minulle tuli heti sellainen lämmin olo kun pääsin sinne. Työkaverit tuntuivat mukavilta, paitsi yksi, joka myös haki vakituista paikkaa, mutta ei saanut, vaikka on ollut talossa sijaisena melko pitkään.

3. Joulu

• Tämä joulu oli minulle todella vaikea. Ensinnäkin olin aaton töissä, vieläpä iltavuorossa, joten en päässyt ollenkaan aattoa viettämään perheeni kanssa. Meillä on perinteenä kokoontua aina koko porukalla mummulaan saunomaan ja syömään jouluateria. Illalla sitten käy joulupukki ja muutenkin vietetään aikaa yhdessä, ja mikä parasta, olemme aina rakentaneet mummulaan peliluolan ja pelaamme Call Of Duty:a. :) Se on sellainen sotapeli, jos joku ei tiennyt. 8 konetta ja 8 pelaajaa nii mikä voisi olla mukavampaa.:D Meillä käy edelleen joulupukki, vaikka serkkuni on 8 vuotias poika, mutta hän siltikin ainakin jotenkin uskoo joulupukkiin, vaikka tietääkin että lahjat ostetaa me. Äidilläni on 7 sisarusta niin  heidän kanssaan joulu menee aina. Ja muutenkin jouluna on ihan erilainen tunnelma, paitsi täällä kotona kun yksin joutui aatto aamun olemaan, eikä ollut edes kuusta. Joulukoristeitakin on niukasti.
• Joulupäivänä olin sitten aamuvuorossa ja sen jälkeen alkoi 3 päivän vapaat. Työpäivän jälkeen lähdin ajamaan suoraan mummulaan joulun viettoon. Aukaisin äitini kanssa lahjat ja söin ja vähän pelailimme. Illalla kun tulimme sitten kotiin nii kotona tuoksui aivan ihana joulu (kuusi), meillä kun on joka joulu aito kuusi.

4. Pelastus

• Viimeisinpänä kerron teille sen asian, jonka takia aluksi tätä kirjoitusta rupesinkin kirjoittamaan. Jouluna, tai oikeastaan tapaninpäivänä meinasi sattua kauhea onnettomuus, meinasin menettää myös toisen vanhemmistani, äitini. Olin itse jo lähtenyt nukkumaan omaan huoneeseeni kun havahduin ihmeelliseen ääneen. Kuuntelin, jokseenkin aika pitkäänkin että mikä on tuo ihmeellinen ääni, en ole sellaista ikinä ennen kuullut. Tiesin että äitini vielä söi iltapalaa ja katsoi telkkaria, joten ajattelin ensin että ääni tulee telkkarista. Ainut, minkä äänestä tunnistin, oli yskiminen ja sitten taas välillä kuulin ihmeellistä rohinaa ja välillä ei kuulunut mitään, yskäkin kuulosti jotenkin tukahdetulta, eikä oikealta. Lopulta tajusin, että kummalliset äänet lähtee äidistäni. Ja sitten tajusin sen että äiti oli jotenkin vetänyt iltapalan henkeen, eikä oikeasti saanut enää vedettyä henkeä, eikä myöskään pystynyt tukosta yskimään pois. Äitini oli jo ihan punainen ja muuttumassa jo siniseksi, kun happi ei kulkenut, juoksin henkeni hädässä auttamaan ja muutaman kerran löin avokämmenellä ihan täysiä äitini selkään, samalla kun äiti yritti yskiä. Onneksi lyönnit auttoivat ja tukos siirtyi sen verran ylöspäin että äiti sai yskittyä ja lopulta yökittyä tukoksen ulos.
• Sen jälkeen minulla meni ainakin kädet ihan veteläksi kun siinä varmistelin ja kyselin äidiltä että saako hän nyt varmasti henkeä. Olisi ollut aivan kauheaa jos en olisi saanut autettua äitiäni, meillä kun avun, tai oikeastaan ambulanssin tuleminen apuun kestää 40 minuutista reiluun tuntiin, toki varmaan ensivaste olisi tullut paikalle jos sitä olisi tarvittu. Äitini veti muutaman kerran syvään henkeä ja odotteli vähän aikaa että varmasti henki kulkee. Tuntuu, että äiti ei edes tajunnut, kuinka paha tilanne oikeasti oli, veikkaan että hän oli shokissa kun ei saanut happea kun tukos henkitorvessa oli niin paha.
• Seuraavana päivänä vielä varmistelin, ettei tukos ollut tehnyt mitään pahaa. Kaikki oli kuitenkin ihan ok. Kuulen sen rohinan ja kammottavan äänen vieläkin päässäni ja se ei varmasti vielä pitkään aikaan jätä minua rauhaan. Onneksi tajusin tilanteen loppujen lopuksi aika nopeaa, ja kerkesin auttamaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Ja nytpähän tiedän, että pystyn toimimaan äkkinäisissä tilanteissa, vaikka kyseessä oli kaikista läheisin ihminen, jolle vain voi sattua jotaikin.