Parempi vuosi 2020? Mitä vielä...

En oo keskenmenon jälkeen tänne kirjotellu, välillä on blogi käyny mielessä, mutta sitte se on unohtunu taas yhtä nopeaa. Nyt kuitenki ajattelin taas vähä kirjottaa tämän vuoden tapahtumia ylös, niissä ei ookkaan kovin montaa positiivista ajatusta, mutta blogi onki ehkä tällä hetkellä sitä varten että saa purkaa niitä pahoja fiiliksiä ja huonoja ajatuksia pois... Jos vaan kerkeäis ja muistais kirjotella tänne nii ehkä se auttais paremmin tässä elämässä eteenpäinki.

Alkuvuosi oli rankka, jäin joskus maaliskuussa sairaslomalle unettomuuden, väsymyksen, aikaansaamattomuuden ja ties minkä vuoksi. Työkaverit herätteli mua siinä vaiheessa ku kerroin niille, että oon itkeny työmatkat ja aina kasannu itteni parkkipaikalla ennen ku oon menny töihin. Kävin sit lääkärillä ja ne laitto mut sairaslomalle. Ensalkuun mulla oli ongelmana se, että mää nukuin lähestulkoon koko ajan ja koko ajan väsytti vaikka kuinka nukku. Sitte se rupes pikkuhiljaa kääntymään niin että en saanu nukuttua, mutta muutaman viikon sairasloman jälkeen alko tuntua taas paremmalta. Sain lähetteen myös mielenterveyspuolelle ja jäin odottelemaan sieltä soittoa. Palasin töihin, ehkä liian aikaisin.

Pari kuukautta elin semmosessa välitilassa, en päässy oikein eteenpäin, enkä halunnu katsoa taaksepäin. Jotenki asioiden käsitteleminen tuntu tosi ylivoimaselta. Jossain vaiheessa vaan näyttää että kaikki paine ja kaikki asiat, mitä ei oo käsitelly nii purkautuu vaan. Ei pitäis kasata niitä vaan niistä pitäs pystyä puhumaan. Sitte tuli vielä tämä korona ja minäkin kun siellä etulinjassa sain kaiken kokea paikanpäällä nii olihan siinä kestettävää. Toki työ toi omalta osaltaan myös muuta ajateltavaa tähän muuten paskaan alkuvuoteen. Toukokuussa sit rupes taas asiat vaivaamaan ja jäin uudestaan sairaslomalle. Mulla ois ollu se käynti siellä mt puolella mutta aika oli peruttu ja mulle ei ollu tullu tietoa siitä nii loppullinen romahdus tais tulla sitte siinä. Mulle diagnosoitiin määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö ja ei-elimellinen unettomuus. Sain tässä kevään aikana melatoniinit käyttöön ja niillä nyt on onneksi unet tullu lähestulkoon jo takaisin, mutta edelleenki on sitä, että ei taho jaksaa vaikka saa nukuttua. Töissä oon taas ollu jo.

Kävin kesän alussa viikottain juttelemassa mt puolella ja se teki hyvää, nyt en oo kuukauteen käyny ja tuntuu että ois kyllä jo ihan ajankohtaista taas käyä mutta mulla on seuraava käynti vasta loppukuusta kun oma työntekijä tulee lomalta. Käytiin läpi sitä keskenmenoa ja oletan että nämä ongelmat on osittain siitä keskenmenosta johtuvaa, kun sitä ei kuitenkaan käyny missään vaiheessa läpi, vaan kesti vaan sen fyysisen kivun ja sitte jätti asiat sikseen. Se on helpottanu ku on ääneen sanonu asioita ja käyny läpi sitä prosessia ja koko keskenmenoa. Kaikki vahtoehdot pitää käyä kuitenki läpi ennen ku voi antaa asian olla. Toukokuun laskettu aika jännitti tosi kovasti. Mutta se yllätti, että se päivä ei oikein tuntunu miltään... Ehkä sillon osasin päästää irti ja ahdistus muutti enemmän suruksi.

Mulla todettiin myös raudanpuuteaenmia maaliskuussa ja oon siitä lähtien syöny lisärautaa. Tämäkin voi vaikuttaa raskautumiseen kun koko ajan on ollu kuitenki toive siitä uudesta raskaudesta, joka vaan ei ala. Rauta-arvoja on seurattu nyt ja toukokuussa ne oli lähteny nousuun, tietenki ne nousee omaan mieleen liian hitaasti, vaikka tiiän ettei se voikaan kovin nopeaa nousta ja normaalisti niitä arvoja ei kontrolloida edes kun vasta puolen vuoden lisäraudansyönnin jälkeen. Seuraava kontrolli on mulla ehkä ens kuussa tai syyskuussa niin nähdään taas missä mennään.

Uutta raskautta ei siis oo näkyny eikä kuulunu. Keskenmenon jälkeen kierrot oli pitkään tosi sekaisin ja ovat vasta maaliskuussa tasoittuneet sen raudan aloituksen jälkeen. Nyt on tullu sitte huoli siitä, että kroppa ei toimi kunnolla ja en oo ku pari ovulaatiota saanu kiinni keskenmenon jälkeen, muuten ei oo ovulaatioita ees ollu. Tai näin oletan ku en oo tuntenu sitä, enkä oo myöskään ovulaatiotesteihin saanu ovulaatiota kiinni. Tämä turhauttaa myös ja on saanu ajatuksiin sen itämään, että jos sitä toista ei nyt koskaan milloinkaan sitte tuukkaan. 8 kierto on nyt menossa keskenmenon jälkeen. Vuosi on kokonaisuudessaan yritystä takana. En tiiä oonko kohta luopumassa jo kokonaan toivosta että sitä toista ei tuu. Tai tulihan se, mutta se meni kesken. Oliko meidän lapsiluku sitte tässä. Kaikista eniten ärsyttää se että saa lukea muiden raskausjuttuja ja kuinka ovat heti raskautuneet uudestaan keskenmenon jälkeen ja minä en. 

Ylös, alas, ylös, alas.

Tämä syksy on ollu kyllä yhtä alamäkeä, mutta eikö se nii mee, että ku tarpeeksi potkitaan päähän nii sitte on niitä hyviäki aikoja?? Ainaki toivon niin.

Mullahan tämä kaikki lähti syyskuun lopussa. Jouduin päivystykseen ku mun keltarauhanen vuoti nestettä, tai verta, tai jotain, en enää itekkään tiiä mitä se vuoti, vatsaonteloon. Samalla varmistui mun toinen raskaus. Huoli oli tosi kova, koska pelkäsin pienen puolesta että jotain on nyt sattunu. Samalla oikealta munasarjasta löyty melko kookas kysta.

Siitäpä lähti reilun kuukauden seuranta polilla ja tuli muuten melko kalliiksi. Vauva kasvoi, joskin liian hitaasti. Tiesin koko ajan että jotain on pielessä, mutta silti halusin uskoa, että kaikki menis hyvin. Ei menny. Pienellä löytyi sykekin, mutta sydän ei vaan jaksanu lyödä. Mulla ois alkanu sruraavana päivänä raskausviikko 11, mutta edellisenä päivänä todettiin keskeytyny keskenmeno. Meni vajaa kaks viikkoa että kroppa oli valmis palaamaan töihin. Oli tosi turhauttavaa ku ei kroppa antanu periksi vaikka ois halunnu lähtä jo töihin.

Kaikki meni melkein 5 viikkoa hyvin, kunnes tänään taas tuli hirveä vatsakipu ja pelkäsin jo taas pahinta että on taas joku vuoto vatsaonteloon. No, onneksi taisi syy olla vaan se kysta, joka nyt puhkesi. Nuo kystat yleensä lähtee itekseen aina kiertojen mukana pois, mutta ku mulla ei oo se kierto vielä palautunu nii kysta sit vissiin päätti puhjeta. Aiheuttaen taas lisää fyysistä kipua ja pelkoa.

Oon paljo miettiny sitä että vaikuttaako nämä kaikki mun raskautumiseen ja siihen, voinko enää ees saaha lapsia. Lääkärit ei missään vaiheessa oo sanonu että tällä ois vaikutusta, mutta pakostaki sitä miettii. Ja sit ku sattuu jotain tämmöstä nii aiheuttaa kaikkia pelkotiloja vaikkei oo mitään hätää ees välttämättä.

Mitä kaikkia ajatuksia tässä on ollu? Pelko päälimmäisenä. Sillon ku pieni oli vielä matkassa niin pelko ja huoli oli joka päivä läsnä, enempi tai vähempi. Sit kun kaikki oli ohi niin toisaalta se suunnaton helpotus kun koko taakka lähti harteilta pois. Se stressin määrä oli jotain aivan käsittämätöntä. Surua, vihaa, surua, miks just mulle piti käyä näin ku niin toivottiin sitä toista. Siinä on turha lääkärien lohdutella että 10-15% raskauksista menee kesken. Ois ollu ees semmonen mikä ois menny heti, eikä vasta reilun kahden kuukauden päästä.

Välillä pelkoa siitä että ei saadakkaan koskaan toista. Toisaalta turhautuneisuutta kun olin varma että kaikki ei oo kunnossa niin ainakin kolme kuukautta meni ihan turhaan, toisaalta myös vihaa omaa kehoa kohtaan ja itseä kohtaan kun ei vaan voinu sanoa heti alussa että vihelletään peli poikki ettei siitä kuitenkaan tuu mitään. Kun tiedossa oli kuitenki se että pieni kasvaa aivan liian hitaasti. 

Tieto lisää tuskaa.

Kyllä sitä ihan oikeasti välillä miettii tätä elämää, kuinka se voi olla yhdessä hujauksessa ohi. Ei tarvi välttämättä olla ees itestä kiinni, joku voi ajaa vaikka päälle ja elämä oli siinä. Tuolla töissä kun on saanu vierestä katsoa kun ihmiset taistelee hengestään tai kuulee sairastavansa esimerkiksi syöpää. Kyllä siinä väkisellä käy mielessä, että entäpä jos itselläki on jotain eikä vaan oo huomannu ja kohta kaikki onki liian myöhästä. Nimenomaan, tieto lisää tuskaa. Toisaalta taas, sitä miettii omaa vointia ja jos jotain oireita alkaa tulla nii osaa hakeutua ehkä paremmin hoitoon ja tutkimuksiin. Toisaalta taas kaikista oireista ajattelee sit kaikista pahinta. Ja kun se sairaus  voi oikeasti tulla ihan muutamassa kuukaudessa. 

Eipä sillä. Kaikkihan me joskus täältä kuollaan...

Ehkä vähä liianki tosissaan...

Niin.

Meillä oli perjantaina neuvola ja neuvolatäti kysy, että miten meillä yöt menee. Kerroin että vähä vaihtelevasti, mutta syö sen kerran yössä yleensä. Jossain vaiheessa meni vielä kakski kertaa ku oli hampaiden tuloa tms. nii poika ei rauhottunut millään muulla ku pullolla takas nukkuun.

Neuvolatäti sit tuumas, että ehkä kannattas ruveta pikkuhiljaa opettaan sitä, ettei anna enää yöllä maitoa ku ei kuulemma 10kk enää tarvi sitä ja ettei mee jossain vaiheessa sitte ihan höpöksi koko touhu. Ite päivittelin sitä että ku en oo ollu varma että tarviiko se sen maidon vai ei ku joku yö on hotkinu maidon semmosta kyytiä, niinku ei ois ennen ruokaa nähny ja joskus sitte taas saattaa vartin sitä lipittää.

Mietittiin sitte, että pitää odottaa miehen loma-aikaa että saadaan molemmat poikaa hoitaa yöllä, jos näyttää ettei rauhotu, ja kun ei sitä maitoa anna. Eh, se käviki aika helposti.

Ei tarvinnu oottaa lomaa eikä mitään, poika otti neuvolassa vähä liianki tosissaan tädin puheet ja päätti heti seuraavana yönä että ei maitoa. Ja siitä asti on nukkunu nyt ilman maitoa yöt eli 5 yötä. Yks yö on ollu haastavampi että huusi melko paljo, mutta se nyt ei varmastikaan siitä maidosta johtunu koska näitä huutoöitä sattuu aina sillon tällön. No, helpompi meille ku ei tarvi enää maitoa lähtä laittaan yöllä. Yleensä yhen kerran on pitäny sit yön aikana käyä tutti antamassa, mutta viime yönä ei tarvinnu sitäkään... Kuulin pari kertaa että meinas itkeskellä huoneessa, mutta nukahti ihan omia aikojaan, ilman että kävi ees huoneessa.

Konttausta harjoitellaan edelleen ja nyt jo pari konttausaskelta otetaanki jo, sit vähä istutaan ehkä kontillaan ja taas mennään vähä eteenpäin. Eli niinsanotusti kontataan jo, vaikkei nyt ihan täysiä mennäkkään vielä. Enempi kuitenki ryömii ja pääsee niin nopeampaa. Tänään näin myös minä ekan kerran sen ku poika nousi tukea vasten seisomaan. Tai no, nousi sitteriä vasten mutta kuitenki niin että otti jaloille. Nii se vaan ottaa kiinni nuo pari kuukautta vanhemmat kaverit... Ja mitä pituuteen tulee, nii meillä on tosiaan yksi vauvakaveri, hän on meijän poikaa vähä reilu 2kk vanhempi, painaa saman verran ja on puoli senttiä meijän poikaa pidempi. :D Jotenki huvittaa, että meillä on nii iso poika jo. Tyttökaveri taas on sitte pari kiloa kevyempi ja 6,5cm lyhyempi. Apua. :D Ja on sen 2kk vanhempi. Kyllä meille hyvä jääkiekonpelaaja tulee.

Töissä oon ollu nyt viikon ihan oikeasti, kentällä mukana, huh. Onhan se opettelussa ja ku on nii paljo asukkaita aina että ei tahdo keretä mitään. Varsinki iltavuorot on ihan hirveitä, ei meinaa keretä kaikkea tehdä omassa vuorossa ja ku iltavuoro vielä loppuu aikaisemmin nii plääh. Just oli puhetta töissä että pitäs olla semmonen tatsi tuohon hommaan, toki sekin tulee jossain vaiheessa ainaki toivottavasti, mutta tällä hetkellä on semmonen tunne, ettei pysty kaikkia hommia tekemään niin hyvin ku haluais, jos mielii että työvuoron aikana kerkeää kaikki hommat tehä... Tänä aamuna oli ihan rauhallista kun oli yksi ylimääräinen työntekijä, nii ei tarvinnu siitä toisesta kaverista huolehtia. Sain huolehtia oman puolen ihan rauhassa, ja näin ollen pääsin ohjaajani kanssa vielä ottamaan verikokeita ym. Ja tulimme siihen johtopäätökseen että ihan ku olisin jo vanha tekiä noiden verikokeiden oton kanssa. :D Mietin jopa itekki että miksi mää oon joskus sitä verikokeiden ottoa jännittäny, onnistuu jos onnistuu ja ei se kaikilta sairaanhoitajiltakaan onnistu. Mulla nyt on sattunu onnistuun kaikki otot kerralla, jee! Niin tosiaan pääsin taas vähä opiskelijanaki toimimaan, toki toimin koko ajan, mutta kyllähän se lähihoitajan ammatti pilkistää aina esille tuolla toimissa ku niitä hommia itekseen tekee. Pitäs muistaa aina pitää se sairaanhoitajan näkökulma kuitenki mukana. Tää viikko on siis vielä harjoittelua ja sit aloitan oikeasti kesätyöt. Vaikka nyt kentällä mukana jo oonki niinku työntekijä.

Arki rullaa ja työt alko.

Oon tosiaan ollu jo siellä harjoittelussa 4 viikkoa, joista 3 olin ohjaajani kanssa aika tiiviisti. Nyt tämä viikko on mennytkin lähinnä vapailla ja viikonloppuna ois töitä. Keskiviikkona alkoi siis työt ihan virallisesti, joten saan tästä loppu harjoittelusta palkan. Jes, saapahan vähä enemmän nyt rahaa, mitä ajattelin ku luulin että aloitan työt vasta juhannukselta. Mutta miksipä ei töitä vois töinäki tehä ku talo on käyny jo tutuksi ja vanhuspuoli on niin tuttua, ettei sitä tarvi enää opetella. Opettelussa oli että muistaa kaikkien 30 asukkaiden nimet. Kaikkien sukunimeä en vielä muista, mutta osan ainaki. Huh. Mutta palkka onneksi tosiaan juoksee nii jospa sitä taas jonku aikaa sitte pärjäis. Sille kotihoidontuelle ei nyt pysty jäämään kuitenkaan ku korkeintaan vuodenvaihteessa, koska mulla on tuo koulu vielä kesken ja jos meinaa kouluviikot saada kunnialla menemään, niin poika on saatava johonki hoitoon. Mutta ei ole hoitopaikkaan oikeutta jos on kotihoidontuella, joten ainut mahdollisuus oli tämä.

Välillä on tosi ristiriitaisia ajatuksia siitä, että oisko kotona vai ei. Ku sillon ku on töissä, nii herää ajatus että ois ihanaa jos vois olla enempi kotona. En toki nytkään mitään täyttä listaa tee, ehkä ens listassa on sit enempi töitä, tiiäppä sitä... Nii sais olla pojan kans enempi. Mutta sitte ku on kotona useamman päivän nii tulee semmonen olo, että ainiin joo en mää tykkää olla kotona. Joskus ehkä kaipais ihan vaan sitä omaa rauhaa, ettei ois ketään pyörimässä siinä jalkoissa. Sais olla vaan ihan yksin. Se on kuitenki melko harvoin mahdollista, valitettavasti. Jos haluaa omaa rauhaa nii sit pitää ite lähtä vähäksi aikaa johonki. En tiiä, oisko se sit hyvä että sais mennä niinä päivinä töihin ku itseä huvittais ja sitte ois niinä päivinä kotona ku se työnteko ei oikein nappaa. :D Toki seki riippuu paljo siitä, miten on saanu nukuttua ja millä tuulella poika on. Kitinä päivinä tuntuu että hermot menee pienimmistäki asioista riekaleiksi ja eilen illalla sanoinki jo pojalle ettei viittis enää kitistä ku on 14 tuntia sitä kitinää ja huutoa ja itkua kuunnellu.

Arki kuitenki rullaa ihan omalla painollaan ja huomaa, että kun pojalle tulee ikää lisää nii jää kuitenki aikaa noihin kotihommiinki. Alussa tuntu ettei mitään muuta ehdikkään ku pitää poikaa vain sylissä ja yrittää viihdyttää sitä ja koti oli ku hävityksen jäljiltä. Nyt kuitenki on saanu sovitettua arjen, pyykit, työn, lapsen kans olon, ruoan laiton jne. kaikki yhteen. Välillä toki tuntuu ettei oo ollu pojan kans ollenkaan, mutta seuraavana päivänä on sit enempi ku en kuitenkaan ihan joka päivä ruokaa tee jne... Mutta ei kai se auta ku lähtä tyhjentään pyykkikone. :D

Uuden oppimista

Nyt on ihan muutaman viikon aikana poika ottanu tommosen spurtin uuden oppimisessa. Joku 3-4 viikkoa sitte oppi vasta nousemaan ite istumaan ja menemään takaisin makuulle ilman että kuulu aina joku hirveä kolahdus ja sitte hirveä huuto. Siitäpä se oppiminen sitte alko ihan kunnolla. Oon ollu välillä vähä huolestunu siitä ku poika ei liiku mihinkään, ei ees yritä. Oma tahto on ollu kyllä pienestä pitäen ja hän välillä oikein kattooki, että ootko ihan tosissas... Ei vissiin vaan oo ollu mihinkään kiire, vaikka muuten on tosi kiinnostunu ollukki kaikesta.

Jokunen päivä sitte opittiin ryömiminen. Ei se vauhti edelleenkään päätä huimaa, mutta pääseepähän eteenpäin eikä vain peruuta ja hermotkaan ei mee niin nopeasti ku pystyy kuitenki liikkumaan. Ja joo, tiiän että jokainen lapsi kehittyy omaa vauhtia ja meillä on taas käsien ja sormien näppäryys ollu koko ajan kehitystä edellä. Poika jaksaa myös keskittyä yhteen asiaan vaikka kuinka kauan ja viihtyy lattialla yksikseen. Toki aina varmistaa että joku on siinä lähietäisyydellä ja näkösällä. Välillä kerkesin kuitenki miettiä että onko kaikki ihan ok kun ei minkäänlaista liikettä oikein oo ollu. Pojalla on myös 5 hammasta ja kuudes on ihan just läpi. Mutta nii. Myös konttausasento on nyt tullu aika voimakkaasti esille ja sitä harjoitellaan koko ajan. Myös nytkytellään eteenpäin ja taaksepäin nii ei varmaan kauaa mee ennen ku oppii konttaamaan. Ja tosiaan liikkuminen muutenki lisääntyny nyt huomattavasti. 

Meillä on ihan pienestä asti venytetty myös tuota napanuoraa ja poika tottui jo pienenä siihen etten ole koko ajan käytettävissä. Jotenki välillä tuntuu ku äidit murisee sitä ku ei mihinkään pääse ja hirveä huuto alkaa jos yrittää johonki mennä, että se on kyllä vähä omaa vikaaki ku ei oo lasta totuttanu siihen että välillä on pois. Onhan se kamalaa jo oot ekat 12kk tissi suussa ja sitte ku äiti lähtee nii huutohan siitä tulee. Vaikka minäki ensin imetin nii opetin ihan alusta asti lapsen myös pullolle nii ei ollu sitäkään ongelmaa, ettei lapsi ois huolii pulloa. Oon kyllä tosi tyytyväinen tähän asti kaikkeen, miten oon lastani opettanu jne. Helpottaa kummasti omaaki elämää. Kirjoittelen lisää taas paremmalla ajalla.

12.8.2017 ollu viimenen päivitys

13 päivä elokuuta se meijän pieni sitte synty.:)
Voin sanoa että tämän 9kk aikana en oo montaa kertaa blogia ees muistanu...

9kk on menny nopeasti ja lapsi on kasvanu ihan huimaa vauhtia. Parhaimmillaan pituuskasvu oli yli 3,5cm kuukaudessa ja vielä monta kuukautta!! 6kk jälkeen rupes kasvu siten vähä tasottuun eikä tullu pituutta enää nii paljoa.

Vauva arkea on pitkälti pyöritetty ja nyt pikkuhiljaa on sitte palattu työelämään ja jatkettu koulua. Onhan se tuo lapsi semmonen asia että ei sitä tiiä minkälaista on ennen ku semmonen on itellä. Monet kyllä sano että koko elämä muuttuu, mutta näin 9kk jälkeen oon kyllä sitä mieltä että ei meijän elämä nyt niin hirveästi oo muuttunu. Ollaan kuljettu ja iltaa istuttu ym. Ei oo hirveästi eroa. Ehkä se helpottaa ku ei tarvi pojan tissillä roikkua koko ajan nii on vähä vapaampaa. Tosin minä aamuntorkku ja iltavirkku ihminen oon rytmini kääntäny nyt ihan toisinpäin. Aamulla ei enää nukuta pitkään ku poika herää aikasi. Tosin kyllä vieläki saattaa mennä vähä myöhään ennen ku nukkumaan menee.

Oon tyytyväinen siitä että oon pitäny oman pääni ja oon saanu tähän mennessä kasvatettua poikaa niinku oon halunnu. Vaikka tänä päivänä on paljo asioita mitkä on in ja mitkä ei. Esimerkiksi tämä sormiruokailu. No joo, meillä kyllä sormiruokaillaan jotain kuten kurkkua, pastaa, muroja, naksuja, tomaattia ja kananmunaa. Mutta... Sanokoot ihmiset mitä hyvänsä nii minusta ihan kaikkea ei tarvi sormiruokailla. Ku tuntuu että kaikki ateriat ym. Pitäs lapsen sormiruokailla ite. Siis mitä??! Lapsi sotkee ja turha sanoa että tietenki alussa sotkee ennen ku oppii.

Se sotkee silti.

Ja sitte se että mulle ainaki on opetettu että ruoalla ei leikitä. Mitä muutakaan se on ku ruoalla leikkimistä jos se lapsi sen ruoan tahallaan linttaa siihen pöytään tai heittää pitkin lattiaa. Sotkemista, piste. Ja mielipide ei muuksi muutu. Joku perustelee sillä että se kehittää lapsen hienomotoriikkaa. Ja pah. Kyllä meijän lapsi oppi pinsettiotteen kuukautta normaalia aikasemmin vaikkei ruualla leiki. On kätevä käsistään ja erittäin kiinnostunu tekemään käsillä ja saa tavarat hyvin otettua ja vaihtaa kättä ja kattelee jne. Vaikkei oo ruualla leikkiny. Se riippuu niin lapsesta. Ja ihan hyvin itekki on oppinu elämään ja syömään vaikken oo sormin sitä ruokaa syöny. Ja kolmanneksi se että miksi pitäs antaa syyä sormin ku kuitenki pitää sitte opetella syömään ruokailuvälineillä. Nii että mitä??? Kyllä kai se lapsi alkaa ihmetellä ku ensin saa sotkea ja sitte pitäs alottaa käyttään jotain haarukkaa... Antakaa mun kaikki kestää...

Yllättävän hyvin on lähteny tämä arki rullaamaan. Minä harjoittelussa, mies töissä ja poika hoidossa. Olisin jääny kotiin jos ois pystyny, mutta haluan nyt käyä tuon koulun loppuun ettei jää roikkumaan ja muutenki tuntuu hyvältä päästä vähä muualle eikä vaan kotona olla... Oon semmonen että en pysty olemaan kotona ja tunnen olevani paljon parempi äiti ku saa käyä päivän töissä ja ihmisten ilmoilla.

Mutta meistä kahdesta on siis tullu kolme ja poika voi hyvin ja terveenä ollaan pysytty. Poika on omanlaisensa persoona, periny minulta temperamentin ja isältä rauhallisuuden. Yritän muistaa kirjoitella jossain vaiheessa kuulumisia ja ajatuksia tästä vauvahommasta vähä tarkemmin...