Ajatukset on ollu melko sekavia nyt viikonloppuna, se oikeastaan alko perjantaina ku taisin tajuta jotain tuohon harjotteluun liittyen, ehkä se on ollu tuolla alitajunnassa jo pitemmän aikaa, mutta nyt mää vasta sen tajusin. Toisaalta se on tosi pelottavaa, mutta toisaalta myös hyvä, ehkä mää voin jossain vaiheessa näitä ajatuksia hyödyntää töissäki. Se, miten näkee ihmisiä, on varmasti jokaisen oma valinta ja omien arvojen lähtökohta. Jokainen ihminen näkee vähän eri tavalla, mää nään omalla tavallani. En nyt sano että mun näkemys ois täysin eri ku muilla, on varmasti muitaki jotka näkee samanlaisin silmin ku minä. Pitäs vaan yrittää nyt saaha nämä ajatukset kasaan ennen viimestä harkkaviikkoa, tai voi olla että mun viimesestä viikosta tulee henkisesti rasittava ja surullinen.
Se, miten ihmiset kohtelee mielenterveys- ja päihdekuntoutujia, on melko surullista. Alkoholismi on sairaus missä muutkin, sitä on vaan ehkä vaikea ymmärtää varsinki siksi ku ite sairastuneet eivät sitä myönnä että heillä olisi ongelma. Suurin vaikeus siinä sairaudessa on siis että ei myönnä olevansa sairas, ei näe että alkoholi olisi heille ongelma. Alkoholistit ei nää sitä että jos käsidesistä lähtien pitää kaikki juua, mitä vaan saa käteen, josta saa vähääkään jotain oloja, että se ois ongelma. Vaikka se on. Parantuminen lähtee ihmisestä itsestään, jos ei ymmärrä sairastavansa, ei siitä myöskään voi parantua. Ja kun parantuminen ehkä jossain vaiheessa alkaa, se ei ole muutaman viikon tai kuukauden aikana tapahtuva prosessi, se on useiden vuosien aikainen prosessi, jopa joskus koko loppu elämän käytävä prosessi. Siinä voi olla ylä- ja alamäkiä, pahempia takaiskuja tms. mutta niistäkin voi selvitä. Jos näkee jonku mielenterveyskuntoutujan jossain, kaupassa tai ohjaajan kans muuten liikenteessä, varmasti ihmisillä tulee ensimmäisenä mieleen että mikähän hullu tuoki on. En nyt sano että kaikilla, mutta joillaki. Pitäs muistaa se että taustalla todellaki on joku mielenterveysongelma, eikä ne ihmiset tahallaan sitä tee, eikä ne voi sille mitään, että heillä nyt sattuu jokin sairaus olemaan. Luulen, että ns. tavallisilla ihmisillä ei vaan oo tarpeeksi tietoa siitä, mitä mielenterveys pitää sisällään, ja miten maailma voi kääntyä ihan päälaelleen, kun joku asia menee omassa mielessä pieleen. Tai että ihmiset yrittävät oikeasti skarpata kun lähtevät ohjaajan kanssa reissuun, ostoksille, ja sitten kun ihmiset tuijottavat tai osoittelevat ja kommentoivat jotain typerää, niin kuntoutujat eivät halua enää lähteä mihinkään. Heillä on myös aivot ja järki, joku voi oikeasti pahoittaa tosi pahasti mielen, kun kuulee itsestään puhuttavan. Tai jos ei pysty pahoittamaan mieltään, kuntoutujilla monesti on ongelmia tunteiden kanssa, niin kyllä heille silti jää jonkinlainen kuva tapahtumista ja kuullusta.
Oon huomannu sen että mitä enempi on vaikeuksia, tai mitä rankempi tausta on, nii sitä enempi ne kiehtoo mua. Elkää kysykö miksi, mää en tiiä. Ne vaan on jotenki mielenkiintosia. Ajatukset on menny vähä ristiinrastiin nyt viikonlopun aikana. Mää tiiän ettei musta oo tuolle puolelle töihin, ei vaan oo, mulla ei oo sitä luonteen lujuutta, jota sinne tarvitaan, vaikka ihmisiä haluanki auttaa. Mutta silti mää oon tosi surullinen siitä ku mun viimenen harkkaviikko alkaa huomenna. Miten mää voin jättää ne ihmiset, miten mää voin elää sen kanssa etten ehkä ikinä tuu kyseisiä henkilöitä näkemään. Joihinki kiintyy enemmän, mitä toisiin, vaikkei niin sais tapahtua, mutta ei sitäkään voi ennalta tietää, eikä aina niin kylmä ihminen tartte ollakkaan. Pitää ehkä keskittyä enempi joihinki toisiin, eikä antaa aikaa tietyille ihmisille vaan. Se tunne on jotain kivaa kun saat joltain kuntoutujalta hymyn, tai se tervehtii sua. Vaikkei pysty tietämään että voiko se oikeasti tuntea jotain, kiintymystä, iloa, tai edes jotain kun kohtaa. Mutta mää uskon että kyllä ne jotain tuntee, miks ne muuten hymyilis. Ja onhan se kohteliasta tervehtiä kun näkee, kyllähän sekin on tuntemus. En jaksa uskoa että kaikki ihan tunteettomia ois, empatiakykyä ei suurimmalla osalla välttämättä ole, ja vaikka ongelmia ois muutenki nii silti haluan uskoa että siellä syvällä jossain, on ees pieni pilkahdus sitä tunnetta, mitä ehkä joskus on ollu. Jotenki sekavaa, mut niinku sanoin, ajatukset on ollu sekavia. Mää niin toivon, että ees jollaki on ajatus perammasta tulevaisuudesta ja siitä, että vois joskus elää suht. normaalia elämää ja pääsis asumaan vaikka itekseen. Päivärytmit on tärkeitä, ja se voi heittää pahasti, jos joku muutos päivärytmiin tulee. Semmosta se elämä on. Onhan tavisihmisilläki jotain samoja rituaaleja tms. joista ei voi luopua.
