Ikävä ja kaipuu

Minulla on ollut muutama huonompi päivä nyt. Toissapäivä oli todella raskas henkisesti, saattelimme setäni viimeiselle matkalle. Esikoinen oli mukanani, koska hän halusi nähdä, mitä hautajaisissa käytännössä tehdään. Kirjoitin itse sedälleni muistokirjoituksen, enkä muista milloin olisi ollut noin vaikeaa lukea muistokirjoitus. Tuntui ettei saa pidettyä itseään mitenkään kasassa.

Eilinen kuitenkin oli vielä pahempi, koska koko päivän oli ollut niin adrenaliiniryöpyssä vaikuttajatiimin kanssa, niin illalla tuntui että kaikki tunteet purkautuvat kerralla. Yllättäen ikävöin isääni aivan suunnattomasti ja tuntui, ettei tunteista saa mitään otetta vaan ne vain ryöppysivät aaltoina ylitseni. Suru ja ikävä olivat niin läsnä, että niitä olisi voinut melkein koskettaa. Ahdistus kasvoi sisällä todella voimakkaasti ja ihan tuntien aikana. Ikävä oli niin kova, että tuntui kun sydän särkyisi miljooniksi pieniksi sirpaleiksi yhä uudestaan ja uudestaan, eikä sitä saanut mitenkään välissä korjattua. Sukelsin niin syvälle pimeyteen, etten enää tiennyt miten sieltä nousen takaisin ylös.

Ahdistus kasvoi kasvamistaan ja kaikki ikävän pyörteet vain sekoittuivat ajatuksissa. En muista milloin olisi ikävä ja kaipuu ollut noin läsnä, niin kuin ne eilen illalla oli. Täytyy myöntää, etten ole vähään aikaan taas surun ja kaipuun ajatuksia ja tunteita käynyt läpi, koska tuntuu, ettei siihen ole ollut aikaa ja todennäköisesti siksi kaikki nyt purkautui yhdellä kertaa kun tullut niin paljon huonoja uutisia ja ollut surullisia päiviä.

Lopulta kyyneleet puhdistivat sisimpääni oikein kunnolla ja se ahdistus alkoi pikkuhiljaa väistyä. Alkuun itkeminenkin sattui aivan älyttömästi ja tuntui että koko sydän kutistuu niin pieneen kasaan ja kaikki ikävä vetää niin voimakkaasti puoleensa, ettei siitä ole pois pääsyä. Lopulta kaikki alkoi kuitenkin helpottaa ja viimein kyyneleetkin loppuivat. Sen jälkeen pystyi käymään ajatuksia läpi ja sai niitä jotenkin järjesteltyä. Kävin läpi taas vuosien tuskaa, kuinka tuntui, että kaikki olisi tapahtunut vasta viime kesänä, vaikka kaikesta on jo aikaa yli 18 vuotta. Se helpotti. Usein teen itselleni uuden muurin kasvojen eteen ja siinä se on nytkin. Silmiin asti heijastuvan hymyn taakse piiloutuu niin suunnaton määrä tuskaa, ettei sitä pysty kukaan edes kuvittelemaan. Se vain on niin helppo piilottaa, sinne hymyn taakse.