lauantai 1. elokuuta 2020

Moi moi

Hei taas.
Pari viikkoa on menny hurjan nopeaa. Kävin tosiaan taas juttelemassa mt puolella ja helpotti kovasti. Kyllä se vaan auttaa kun pääsee juttelee ihmiselle, joka oikeasti kuuntelee, eikä tuomitse. En tiiä mistä se johtuu, mutta aina kun tuo jutteluaika lähenee, niin tulee semmonen tunne että tarvitsen jo mää sittenkään tätä? Jotenki ne omat ongelmat aina yhtäkkiä tuntuukin tosi vähäpätöisiltä ja jotenki mietityttää että vienkö ajan joltakin joka oikeasti sitä tarvitsee. Vaikka tiedän kyllä että itsekin sitä tarvitsen. Tiedän kuitenki että monella on paljo vakavempiaki ongelmia. Eihän se tietenkään tarkoita sitä että omat ongelmat ois jotenki vähänpätöisempiä, mutta silti sitä aina välillä miettii.

Jokaisen ongelmathan on sillä hetkellä sellaisia, mitä pitää käydä läpi, eikä niitä pitäisi vähätellä, saatikka jättää käymättä läpi. Joskus se vaan tahtoo olla vähän vaikeaa. Joskus ei ehkä oo vielä valmis siihen, mutta jossain vaiheessa ne on kuitenki käsiteltävä.

Kerettiin käydä porukalla mökillä ja se kyllä teki hyvää. Oltiin kolme yötä. En muista millon viimeksi ois tuntunut niin tympeältä lähtä mökiltä pois. Yleensä on ollu kiva palata kotiin mutta viime reissu ois voinu kestää vähän pidempään. Käytiin myös Ranuan eläinpuistossa katsomassa eläimiä, oli mukava käydä sielläkin useamman vuoden jälkeen. Ilmat oli hyviä, tai vähä pilvisiä, mutta sateet ajoittui niin että ei haitannut. Käytiin paistamassa makkaraa ja syömässä ulkona. Oli ihana mökkireissu kyllä. 3 viikkoa vielä nii alkaisi loma, en tahdo jaksaa odottaa, onhan sitä koko kesä odotettu...

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Hanskat tiskiin vai ei? Siinäpä vasta kysymys.

Puhelimella kirjoittaminen on yllättävän hankalaa. Istun täällä pihalla auringossa, tai vesisateessa, en oikein osaa sanoa rupeaako täällä satamaan, ja kuuntelen samalla musiikkia kirjoittaessani. Tämä mun blogihan on ollu lähinnä mua itseäni varten, enkä tiiä kuka tätä lukee, tilastoista päätellen melko monikin, mutta siitä ei oo tietoa onko ne tuttuja vai ei. Mietin pitkään että laitanko esim. Instagramissa mitään ilmoitusta siitä että kirjotan blogia, ihan senkin takia ku voi mennä pitkiäkin aikoja etten kirjota mitään. No, tänään sit päätin että laitan yhteen tarinaan ilmoituksen että jos kirjottais yhen postauksen blogiin. Ne ketkä haluaapi blogia käydä kattomassa nii varmasti osaavat sitte blogista myös kysyä.

Mutta siis joo. Taas on ollu vähä semmosta matalakiitoa ja monta kertaa on käyny mielessä että jos heittäisi hanskat tiskiin. Vähä niinku kaiken suhteen. Sitte taas se hirveä keskustelu pään sisällä että ihan sitä nyt niin voi tehdä ja elämää ei voi elää liian helpolla ja pitää nyt jotain sisältöä elämässä olla. Lähinnä tämä päänsisäinen kamppailu johtuu nyt siitä ku tahtoo olla niin väsyny, vieläkin. Ja olo on tosi turhautunut ku taas tuntuu että sitä junnaa vaan paikoillaan. Onneksi, onneksi ens viikolla on taas käynti juttelemassa, tekee hyvää. Alle listaan nyt muutamia kohtia, mitä todennäköisesti pitäs käydä keskustelussa läpi, mutta luulen, ettei ehditä käydä kaikkia läpi yhdellä kertaa.

Työ:
Anna armoa itsellesi, ei tarvitse olla täydellinen.
Toisaalta nyt jännittää nuo yövuorot että miten kroppa menee taas sekaisin niistä.
Miten sais lievitettyä sitä stressiä että ei tosiaankaan tarvi muistaa kaikkea, eikä osata kaikkea. Välillä vaan tympäsee se ku joutuu nii paljo kyseleen että miksi mää en opi tai muista ku jotaiki asioita saa sata kertaa varmistaa.
Toisaalta, pitäs osata kattoa sitä myös siltä kantilta että se on vastuullisen työntekijän piirre että varmistaa jos on epävarma.

Oman itsensä kunnioittaminen:
Itseinho, se että ei voi katsoa omaa peilikuvaa ilman että ahdistuu ja toivoo olevansa joku muu. Ulkonäköpaineet.
Tiedän että ulkonäköön liittyen se on aika paljolti itsestä kiinni miltä näyttää. Ei vaan ole voimavaroja siihen tällä hetkellä että sais tehtyä itselleen jotain.
Onko se sitte heikkoutta vai mitä? Ettei edes siihen pysty, että tekisi itselleen jotain.

Henkinen hyvinvointi:
Oon henkisesti niin loppu. Loppu.
Ajatukset on yhtä pullamössöä ja taas ei oikein saa mistään sitä punaista lankaa kiinni. Ja se taas lisää ahdistusta ku ei saa mistään kiinni. Eikä oo oikein ketään kelle vois jutella. Seki harmittaa.
Välillä ihan havahtuu siihen ku on vaan rypeny niissä omissa ajatuksissa ja oikein lietsoo itseensä sitä pahaa oloa ja ahdistusta. Enkä edes tällä hetkellä tiiä mistä nämä olot tulee. Omalta osaltaan työ on auttanut siinä ku saa tehdä jotain muutakin ku vaan märehtiä tässä omassa pienessä kuplassa.

Ystävän menetys:
Mulla meni välit poikki yhen mun parhaimman ystävän kanssa.
Ensin olin sillain että ihan sama, en kaipaa sellaista ystävää, joka voi sanoa niin ilkeitä asioita.
Nyt kuitenki ku aikaa on menny nii surettaa se, että menetti parhaimman ystävän.
Mulla oli instagramissa kuva anteeksi antamisesta ja kirjotusta siitä, että vaikka antaa anteeksi nii se ei tarkota sitä että kaikki ois kunnossa. Tämä ihminen haluais tietenki että hänelle anteeksi annan. No, ehkä mää oon ne asiat anteeksi antanu ihan senki takia, koska uskon Jumalaan ja jos minä annan anteeksi toiselle, myös taivaalinen isä antaa minulle anteeksi. Enkä voi elää sen asian kanssa, etten saisi anteeksi omia rikkomuksiani.

Tiedän sen että välit ei varmasti tulis ikinä enää olemaan semmoset, mitkä ne oli, ja tämä ehkä surettaaki kaikista eniten. Ollaan juteltu asiasta kerran kasvotusten. Viesteillä vähäsen. Tilanne on kuitenki se, että tämä kaveri heitti päin naamaa niin pahasti mulle tämän lapsettomuusasian että en vaan pääse siitä ikinä yli. Eihän paras kaveri heitä kipeintä asiaa päin naamaa vaan sen takia että just sillä hetkellä haluaa mahdollisimman pahasti satuttaa, ja miksi paras kaveri haluaa ees satuttaa?? Se, että saa lukea viestissä sitä, että onneksi ei olla saatu toista lasta nii mitä hittoa??! Me ei sitte vissiin oltukkaan nii hyviä kavereita mitä luulin. Kaiken muun annoin anteeksi jo heti, mutta en tuota asiaa.
Enkä jaksanu niistä muista asioista ees välittää ku ei niillä ollu mitään merkitystä.
Tämä koko homma lähti siitä ku tämän kyseisen ihmisen puoliso on mun hyvä kaveri, ollu jo yläasteesta lähtien ja vissiin "pieni" mustasukkaisuus iski vaikkei edes ollu mitään syytä ja tämä kaveri kyllä myönsikin sen ku keskusteltiin ja toin muutamia faktoja esiin. Kuitenki meidän välinen suhde on enempi isoveli-pikkusisko asetelma, ja siinä suhteessa ei todellakaan ole mitään romanttista. Suhde on samaa tasoa, mitä mun parhaan "poikakaverin" kanssa, joka on ollu mun paras poikapuolinen ystävä jo ala-asteelta lähtien. harvoin nähdään ees kunnolla sillain että pystyttäis rauhassa jutteleen mistään ja oli nii parasta pitkästä aikaa jutella ja käyä läpi kaikkia vanhoja asioita ja nuoruus (lukiokaikoja) vuosia. Mikä hinta tällä sit oli nii... Mutta pisteet siinä suhteessa mulle, että ite en lähteny siihen loukkaamiseen ja toisen haukkumiseen mukaan. Anteeksi pyysin myös minä, vaikka en koe että siihen ois ollu tarvetta, mutta siltikin. Omatunto on siis siltäkin osin puhdas.
Harmittaa vaan.

Lapsettomuus:
Tämä ainainen ajatus.
Saadaanko enää koskaan lapsia?
Oon jo monesti sanonu itelleni että lopeta, älä ees ajattele koko asiaa. Mutta silti sisimmässäni en vaan pysty päästämään irti. Silti elättelen toiveita että kyllä me vielä lapsi saadaan.
Stressi tästä voi aiheuttaa sen, ettei uus raskaus ala, tai sit jotain muuta. Pitäs vaan saada ajatukset muualle ja antaa tilanteen rauhottua, en vaan tiiä miten. Se on niin helppo sanoa että tee näin ja noin, käytännössä se on tällä hetkellä lähes mahdotonta ja asia pyörii mielessä päivittäin.

Vaikka meillä on vasta vuosi "yritystä" takana ja siihen mahtuu myös se keskenmeno väliin, ja tiedän että monet ihmiset yrittää vuosia, jotku ei jopa koskaan sitä omaa pientä syliin asti koskaan saa, niin ei se silti helpota tätä oloa, eikä se tarkoita sitä että itse en sais olla pahoillani tästä omasta tilanteesta. Tätä kokenut ihminen ei vaan voi tietää sitä, miltä tuntuu esimerkiksi lause, hei te ootte vielä nuoria että kyllä te vielä sen toisen saatte. Tai että mietippä niitä, jotka ei koskaan saa omaa lasta. Mietin, kyllä, minä mietin myös heitä, jos en päivittäin nii useasti kuitenki.

Sitte oon miettiny myös sitä, että jos, jos sattuis että se toinen vielä tulis nii mitäs sitte tänne kirjotetaan? Ku en halua taas paljastaa sitä koko maailmalle sen takia, jos joku meneekin pieleen ja että missä vaiheessa sit siitä voi ruveta kirjotteleen, en tiiä.

Eiköhän näistäki pätkistä näe, että mikä on edelleen päällimmäinen ongelma. *kohauttaa olkia*

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Parempi vuosi 2020? Mitä vielä...

En oo keskenmenon jälkeen tänne kirjotellu, välillä on blogi käyny mielessä, mutta sitte se on unohtunu taas yhtä nopeaa. Nyt kuitenki ajattelin taas vähä kirjottaa tämän vuoden tapahtumia ylös, niissä ei ookkaan kovin montaa positiivista ajatusta, mutta blogi onki ehkä tällä hetkellä sitä varten että saa purkaa niitä pahoja fiiliksiä ja huonoja ajatuksia pois... Jos vaan kerkeäis ja muistais kirjotella tänne nii ehkä se auttais paremmin tässä elämässä eteenpäinki.

Alkuvuosi oli rankka, jäin joskus maaliskuussa sairaslomalle unettomuuden, väsymyksen, aikaansaamattomuuden ja ties minkä vuoksi. Työkaverit herätteli mua siinä vaiheessa ku kerroin niille, että oon itkeny työmatkat ja aina kasannu itteni parkkipaikalla ennen ku oon menny töihin. Kävin sit lääkärillä ja ne laitto mut sairaslomalle. Ensalkuun mulla oli ongelmana se, että mää nukuin lähestulkoon koko ajan ja koko ajan väsytti vaikka kuinka nukku. Sitte se rupes pikkuhiljaa kääntymään niin että en saanu nukuttua, mutta muutaman viikon sairasloman jälkeen alko tuntua taas paremmalta. Sain lähetteen myös mielenterveyspuolelle ja jäin odottelemaan sieltä soittoa. Palasin töihin, ehkä liian aikaisin.

Pari kuukautta elin semmosessa välitilassa, en päässy oikein eteenpäin, enkä halunnu katsoa taaksepäin. Jotenki asioiden käsitteleminen tuntu tosi ylivoimaselta. Jossain vaiheessa vaan näyttää että kaikki paine ja kaikki asiat, mitä ei oo käsitelly nii purkautuu vaan. Ei pitäis kasata niitä vaan niistä pitäs pystyä puhumaan. Sitte tuli vielä tämä korona ja minäkin kun siellä etulinjassa sain kaiken kokea paikanpäällä nii olihan siinä kestettävää. Toki työ toi omalta osaltaan myös muuta ajateltavaa tähän muuten paskaan alkuvuoteen. Toukokuussa sit rupes taas asiat vaivaamaan ja jäin uudestaan sairaslomalle. Mulla ois ollu se käynti siellä mt puolella mutta aika oli peruttu ja mulle ei ollu tullu tietoa siitä nii loppullinen romahdus tais tulla sitte siinä. Mulle diagnosoitiin määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö ja ei-elimellinen unettomuus. Sain tässä kevään aikana melatoniinit käyttöön ja niillä nyt on onneksi unet tullu lähestulkoon jo takaisin, mutta edelleenki on sitä, että ei taho jaksaa vaikka saa nukuttua. Töissä oon taas ollu jo.

Kävin kesän alussa viikottain juttelemassa mt puolella ja se teki hyvää, nyt en oo kuukauteen käyny ja tuntuu että ois kyllä jo ihan ajankohtaista taas käyä mutta mulla on seuraava käynti vasta loppukuusta kun oma työntekijä tulee lomalta. Käytiin läpi sitä keskenmenoa ja oletan että nämä ongelmat on osittain siitä keskenmenosta johtuvaa, kun sitä ei kuitenkaan käyny missään vaiheessa läpi, vaan kesti vaan sen fyysisen kivun ja sitte jätti asiat sikseen. Se on helpottanu ku on ääneen sanonu asioita ja käyny läpi sitä prosessia ja koko keskenmenoa. Kaikki vahtoehdot pitää käyä kuitenki läpi ennen ku voi antaa asian olla. Toukokuun laskettu aika jännitti tosi kovasti. Mutta se yllätti, että se päivä ei oikein tuntunu miltään... Ehkä sillon osasin päästää irti ja ahdistus muutti enemmän suruksi.

Mulla todettiin myös raudanpuuteaenmia maaliskuussa ja oon siitä lähtien syöny lisärautaa. Tämäkin voi vaikuttaa raskautumiseen kun koko ajan on ollu kuitenki toive siitä uudesta raskaudesta, joka vaan ei ala. Rauta-arvoja on seurattu nyt ja toukokuussa ne oli lähteny nousuun, tietenki ne nousee omaan mieleen liian hitaasti, vaikka tiiän ettei se voikaan kovin nopeaa nousta ja normaalisti niitä arvoja ei kontrolloida edes kun vasta puolen vuoden lisäraudansyönnin jälkeen. Seuraava kontrolli on mulla ehkä ens kuussa tai syyskuussa niin nähdään taas missä mennään.

Uutta raskautta ei siis oo näkyny eikä kuulunu. Keskenmenon jälkeen kierrot oli pitkään tosi sekaisin ja ovat vasta maaliskuussa tasoittuneet sen raudan aloituksen jälkeen. Nyt on tullu sitte huoli siitä, että kroppa ei toimi kunnolla ja en oo ku pari ovulaatiota saanu kiinni keskenmenon jälkeen, muuten ei oo ovulaatioita ees ollu. Tai näin oletan ku en oo tuntenu sitä, enkä oo myöskään ovulaatiotesteihin saanu ovulaatiota kiinni. Tämä turhauttaa myös ja on saanu ajatuksiin sen itämään, että jos sitä toista ei nyt koskaan milloinkaan sitte tuukkaan. 8 kierto on nyt menossa keskenmenon jälkeen. Vuosi on kokonaisuudessaan yritystä takana. En tiiä oonko kohta luopumassa jo kokonaan toivosta että sitä toista ei tuu. Tai tulihan se, mutta se meni kesken. Oliko meidän lapsiluku sitte tässä. Kaikista eniten ärsyttää se että saa lukea muiden raskausjuttuja ja kuinka ovat heti raskautuneet uudestaan keskenmenon jälkeen ja minä en. 


keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Ylös, alas, ylös, alas.

Tämä syksy on ollu kyllä yhtä alamäkeä, mutta eikö se nii mee, että ku tarpeeksi potkitaan päähän nii sitte on niitä hyviäki aikoja?? Ainaki toivon niin.

Mullahan tämä kaikki lähti syyskuun lopussa. Jouduin päivystykseen ku mun keltarauhanen vuoti nestettä, tai verta, tai jotain, en enää itekkään tiiä mitä se vuoti, vatsaonteloon. Samalla varmistui mun toinen raskaus. Huoli oli tosi kova, koska pelkäsin pienen puolesta että jotain on nyt sattunu. Samalla oikealta munasarjasta löyty melko kookas kysta.

Siitäpä lähti reilun kuukauden seuranta polilla ja tuli muuten melko kalliiksi. Vauva kasvoi, joskin liian hitaasti. Tiesin koko ajan että jotain on pielessä, mutta silti halusin uskoa, että kaikki menis hyvin. Ei menny. Pienellä löytyi sykekin, mutta sydän ei vaan jaksanu lyödä. Mulla ois alkanu sruraavana päivänä raskausviikko 11, mutta edellisenä päivänä todettiin keskeytyny keskenmeno. Meni vajaa kaks viikkoa että kroppa oli valmis palaamaan töihin. Oli tosi turhauttavaa ku ei kroppa antanu periksi vaikka ois halunnu lähtä jo töihin.

Kaikki meni melkein 5 viikkoa hyvin, kunnes tänään taas tuli hirveä vatsakipu ja pelkäsin jo taas pahinta että on taas joku vuoto vatsaonteloon. No, onneksi taisi syy olla vaan se kysta, joka nyt puhkesi. Nuo kystat yleensä lähtee itekseen aina kiertojen mukana pois, mutta ku mulla ei oo se kierto vielä palautunu nii kysta sit vissiin päätti puhjeta. Aiheuttaen taas lisää fyysistä kipua ja pelkoa.

Oon paljo miettiny sitä että vaikuttaako nämä kaikki mun raskautumiseen ja siihen, voinko enää ees saaha lapsia. Lääkärit ei missään vaiheessa oo sanonu että tällä ois vaikutusta, mutta pakostaki sitä miettii. Ja sit ku sattuu jotain tämmöstä nii aiheuttaa kaikkia pelkotiloja vaikkei oo mitään hätää ees välttämättä.

Mitä kaikkia ajatuksia tässä on ollu? Pelko päälimmäisenä. Sillon ku pieni oli vielä matkassa niin pelko ja huoli oli joka päivä läsnä, enempi tai vähempi. Sit kun kaikki oli ohi niin toisaalta se suunnaton helpotus kun koko taakka lähti harteilta pois. Se stressin määrä oli jotain aivan käsittämätöntä. Surua, vihaa, surua, miks just mulle piti käyä näin ku niin toivottiin sitä toista. Siinä on turha lääkärien lohdutella että 10-15% raskauksista menee kesken. Ois ollu ees semmonen mikä ois menny heti, eikä vasta reilun kahden kuukauden päästä.

Välillä pelkoa siitä että ei saadakkaan koskaan toista. Toisaalta turhautuneisuutta kun olin varma että kaikki ei oo kunnossa niin ainakin kolme kuukautta meni ihan turhaan, toisaalta myös vihaa omaa kehoa kohtaan ja itseä kohtaan kun ei vaan voinu sanoa heti alussa että vihelletään peli poikki ettei siitä kuitenkaan tuu mitään. Kun tiedossa oli kuitenki se että pieni kasvaa aivan liian hitaasti. 

tiistai 15. lokakuuta 2019

Tieto lisää tuskaa.

Kyllä sitä ihan oikeasti välillä miettii tätä elämää, kuinka se voi olla yhdessä hujauksessa ohi. Ei tarvi välttämättä olla ees itestä kiinni, joku voi ajaa vaikka päälle ja elämä oli siinä. Tuolla töissä kun on saanu vierestä katsoa kun ihmiset taistelee hengestään tai kuulee sairastavansa esimerkiksi syöpää. Kyllä siinä väkisellä käy mielessä, että entäpä jos itselläki on jotain eikä vaan oo huomannu ja kohta kaikki onki liian myöhästä. Nimenomaan, tieto lisää tuskaa. Toisaalta taas, sitä miettii omaa vointia ja jos jotain oireita alkaa tulla nii osaa hakeutua ehkä paremmin hoitoon ja tutkimuksiin. Toisaalta taas kaikista oireista ajattelee sit kaikista pahinta. Ja kun se sairaus  voi oikeasti tulla ihan muutamassa kuukaudessa. 

Eipä sillä. Kaikkihan me joskus täältä kuollaan...

torstai 10. lokakuuta 2019

Yli vuosi on vierähtänyt...

Hei!
Yli vuosi on kulunut ku oon viimeksi tänne kirjotellu... Miksikö? Ehkä suurimpana syynä on ajanpuute. Joskus oon miettiny että mitenhän sitä pärjäis jos alkais joksiki bloggaajaksi ja yrittäs elantonsa saaha siitä. Toki ei mulla kyllä oo hajuakaan että mitä ihmiset tästä sosiaalisesta mediasta haluaa ja ei musta olis ehkä siihen kuitenkaan. Mutta joskus tuntuu että ois mukava jakaa väh enempiki asioita, niitä ku tuppaa tuolla mielessä pyöriä. Minäki kuitenki somessa oon päivittäin, ainaki hetken.

Mutta nii viimeinen vuosi. Vuoteen on mahtunu vaikka ja mitä. Poika täytti vuoden ja täytti kaksi. On oppinu käveleen, käymään potalla, puhumaan, on jätetty tutti ja tuttipullo pois. Leikkii kovasti. Nukkuu vielä päikkärit. Yöt on edelleen huonoja ja valvottaa. Tänäkin aamuna heräs jo puoli 5 eikä oo sen jälkeen nukkunu. Koti on ku räjähdyksen jäljiltä. Aina. Vaikka kuin yrittää siivota ja poika kyllä siivoaa itekki omia jälkiä nii silti, siivo on aivan hirveä. Mummut ja pappa on tosi tärkeitä. Muut sukulaiset tietysti myös ja välillä huomaa että kaipaa kyllä kavereita jos ei oo vähään aikaan ketään nähny.

Sain opiskelut loppuun asti ja valmistuin viime jouluna. Suuri saavutus. Mulla oli anoppi ja appi sekä poika mukana valmistujaisissa. Olihan rankkaa käyä vielä se erikoistuminen mutta nyt se on tehty. Onneksi sain niitä kursseja suoritettua vähä etukäteen nii ei jääny viimeiselle vuodelle hirveästi opiskeltavaa pienen lapsen kanssa. Sain heri sairaanhoitajan töitä ja mun tavoitteet täytty jo viime kesänä kun sain unelmieni työpaikan mitä tavoittelinki. Teho-osastolle. Nyt oonki sit tehny 100% joten aikaa on ollu perheelle tosi vähä. Oon kuitenki siirtymässä taas 78% nii ei oo niin rankkaa.

Arki rullaa muuten omalla painollaan kyllä. Päivä kerrallaan eteenpäin. Joskus tuntuu että pitäs ottaa pieni aikalisä ja oikeasti miettiä että mitä seuraavaksi. Vuosi on ollu tosi rankka. Lapsen ja perheen hoitaminen, huonot yöt, koulu, valmistuminen, 3 eri työpaikkaa. Tosin työpaikat vaihtu ihan omasta tahdosta. Rankka on ollu vuosi, mutta tässä sitä ollaan. Hengissä vielä.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Loma, nii mikä loma?

Mies on ollunna jo viikon lomalla. Kerkespä kävästä tuossa mökilläki viime viikolla. Neljä viikkoa on pojan kanssa kotona, ei tarvi pojankaan mennä hoitoon onneksi. Vähä tulee annettua palautetta taas sinnekki hoitopaikkaan kunhan poika takas menee.

Oon epäilly että tämä hoitaja ei tee pojalle mitään aamupesuja tms. vaan vaihtaa vain vaipan. Sitte tuttipulloki oli kuukauden käytön jälkeen sen näkönen että sitä ei oltu pesty kuukauteen!! HYI! Pohja oli ihan ruskea, pullosta ei näkyny läpi ja tutissaki oli jotain mustaa... Ihan semmonen olo tuli että ei sitä oo ku huuhdeltu vaan aina. Hyi helv... Pesin sit kaikki osat irtonaisina ja se kyllä lähti ihan helposti se lika pois että jos ois vaan vähä nähny vaivaa... Ja steriloin pullon myös mikrossa koska tuntu aivan kamalalta että semmosesta pitäs maitoa antaa. Ja siitä on annettu! En yhtään ihmettele jos poika on koko ajan sairas ku likasia astioita käytetään ja uloski mennään sisävaatteilla hirveään tuuleen. Ei oo poika sen jälkeen ollu kipeänä ku kotia jäi. Että sillain.

Kerettiin nyt käydä heti vähä shoppailemassa koko perheen kanssa ja tänään käytiin kattomassa maatilan/kotieläimiä yhdessä kotieläinpuistossa. Tuumasin miehelle, että ei oo kovin montaa kertaa ku on kilpikonnan ihan livenä nähny. Ollu mukavat vapaapäivät tässä. Nii, mullahan ei nyt kesällä oo lomaa ja jostain syystä mulla ei oo ees ku kaks viikonloppuakaan vapaata. :o Käsittämätöntä, mutta ei voi mitään. Tuleepahan enempi rahaa ku pitää kaikki viikonloput töissä olla. Huomenna se arkinen aherrus sitten taas alkaa...