Tunsin pahimpina hetkinä itseni todella mitättömäksi, olinko edes olemassa. Miten voin kohdata puolisoni, kun olen epäonnistunut, emmekä välttämättä tule saamaan enää lapsia. Olisiko parempi lähteä eri suuntiin, kun en pysty antamaan puolisolleni enää enempää lapsia. Enhän toki tätä asiaa voinut mitenkään tietää etukäteen, mutta näin ajattelin silloin.
Meidän pitkään toivomamme lapsen sydämen sykkeen näkeminen oli ihaninta pitkään aikaan, mitä meille oli tapahtunut, ja monitorin näkeminen ilman sykettä oli siinä hetkessä kamalinta, mitä voi nähdä ja kokea. Lääkärin sanat, olen pahoillani, mutta tämä raskaus on mennyt kesken. Vauvauutiset ympärillä kerta toisensa jälkeen musersivat, kuin puukolla olisi isketty kerta toisensa jälkeen vatsaan ja niitä iskuja, joutui parantelemaan kauan. Miksi meille ei suotu vauvaa? Välttelin ihmiskontakteja, kunnes ymmärsin, mitä minun on tehtävä. Pyrin muuttamaan kaiken negatiivisen positiiviseksi. Aloin jakamaan tietoa lapsettomuudesta, keskenmenosta, omista kokemuksistani. Matkan varrella opin tuntemaan itseäni paremmin ihmisenä, en ole pelkkä ihmisraunio, olen paljon muutakin. Janosin tietoa, halusin vaikuttaa, kertoa ihmisille, etteivät he todellakaan ole asian kanssa yksin.
Meidän lapsettomuuden aika kulkee mukanani koko loppuelämäni. Kyseinen ajanjakso on kohdaltani ohi, saimme vielä kaksi ihanaa lasta, mutta se ei tee lapsettomuuden kokemusta yhtään helpommaksi tai vähäpätöisemmäksi, ajoittain palaan miettimään aikaa vaikeiden asioiden äärellä, se ei edelleenkään ole helppoa. Hymyilen, silmien taakse kuitenkin kätkeytyy paljon painavia ajatuksia ja sanoja, käsiteltyjä ja käsittelemättömiä tunteita. Pidän käteni myös aina, meidän pienen enkelimme kädessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti