Käsi enkelin kädessä

Esikoisen jälkeen elimme useamman vuoden puolisoni kanssa lapsettomuudesta kärsien ja kärsimme lapsettomuudesta omalla tavallamme edelleen. Vuosien varrelle mahtui myös keskenmeno. Pohdimme pitkään, jatkammeko yhdessä, jos emme saa enää lapsia, vai olemmeko kolmihenkinen perhe. Keskenmenon jälkeen jokin sisälläni särkyi tuhansiksi palasiksi, niitä palasia keräilen vielä tänäkin päivänä ja todennäköisesti koko loppuelämäni.

Tunsin pahimpina hetkinä itseni todella mitättömäksi, olinko edes olemassa. Miten voin kohdata puolisoni, kun olen epäonnistunut, emmekä välttämättä tule saamaan enää lapsia. Olisiko parempi lähteä eri suuntiin, kun en pysty antamaan puolisolleni enää enempää lapsia. Enhän toki tätä asiaa voinut mitenkään tietää etukäteen, mutta näin ajattelin silloin.

Meidän pitkään toivomamme lapsen sydämen sykkeen näkeminen oli ihaninta pitkään aikaan, mitä meille oli tapahtunut, ja monitorin näkeminen ilman sykettä oli siinä hetkessä kamalinta, mitä voi nähdä ja kokea. Lääkärin sanat, olen pahoillani, mutta tämä raskaus on mennyt kesken. Vauvauutiset ympärillä kerta toisensa jälkeen musersivat, kuin puukolla olisi isketty kerta toisensa jälkeen vatsaan ja niitä iskuja, joutui parantelemaan kauan. Miksi meille ei suotu vauvaa? Välttelin ihmiskontakteja, kunnes ymmärsin, mitä minun on tehtävä. Pyrin muuttamaan kaiken negatiivisen positiiviseksi. Aloin jakamaan tietoa lapsettomuudesta, keskenmenosta, omista kokemuksistani. Matkan varrella opin tuntemaan itseäni paremmin ihmisenä, en ole pelkkä ihmisraunio, olen paljon muutakin. Janosin tietoa, halusin vaikuttaa, kertoa ihmisille, etteivät he todellakaan ole asian kanssa yksin.

Meidän lapsettomuuden aika kulkee mukanani koko loppuelämäni. Kyseinen ajanjakso on kohdaltani ohi, saimme vielä kaksi ihanaa lasta, mutta se ei tee lapsettomuuden kokemusta yhtään helpommaksi tai vähäpätöisemmäksi, ajoittain palaan miettimään aikaa vaikeiden asioiden äärellä, se ei edelleenkään ole helppoa. Hymyilen, silmien taakse kuitenkin kätkeytyy paljon painavia ajatuksia ja sanoja, käsiteltyjä ja käsittelemättömiä tunteita. Pidän käteni myös aina, meidän pienen enkelimme kädessä.

Kolmas synnytys

Ajattelin kertoa kolmannesta synnytyksestä.

Vauvan kasvua ja vointia seurattiin polilla ihan ahkeraan, koska minulla oli tosiaankin taas raskausajan diabetes. Muutaman kerran jouduin käymään liikehälyjen takia synnyttäjien vastaanotolla käyrillä ja ultrassa, kun en tuntenut vauvan liikkeitä. Jouduin myös ennen synnytystä tulemaan sairaalaan ja jäämään osastolle seurantaan, koska en tuntenut vauvan liikkeitä ja niitä tuli todella vähän. Myös supistuksia tuli epäsäännöllisesti. Yhden yön jälkeen lääkäri päätti käynnistää synnytyksen. En onneksi joutunut kauaa odottelemaan tällä kertaa saliin pääsyä, vaan pääsin sinne muutamassa tunnissa. Lääkäri laittoi alkuun minulle tuplaballongin, mutta eipä se pysynyt hetkeäkään paikoillaan kun paikat olivat jo niin kypsät. Seuraava käynnistys yritys oli sitten salissa kalvojen puhkaisu. Ballonki auttoi kuitenkin vähän ja omia napakoita supistuksia tuli kuitenkin, että keho yritti käynnistellä synnytystä myös itse.

Osastolla sydänkäyrillä ollessa tuli ihan napakoita supistuksia ja ne piirtyivät myös käyrälle. Hoitaja kysyi, että käykö nuo kipeää? Tuumasin, että käyhän ne ja sitten mua rupes ihan hirveästi naurattamaan ja nauroin aivan vedet silmissä siinä sängyllä. Hoitaja tuijotti ja totesi että ootko tosissas. Että yleensä kun tällaisia käyriä näkee, niin synnyttävät äidit tekee jotain ihan muuta kun nauraa vedet silmissä, että oispa kaikki tämmösiä. No, minulla tunnetusti on korkea kipukynnys ja kun tietää että se oli tervettä kipua, niin siihen pystyi asennoitumaan sen mukaan. Sitä osasi olla jotenkin niin rentoja ja hengitellä vain supistusten läpi. Niitä ei kuitenkaan siinä vaiheessa tullut ihan tiheään.

Synnytyssaliin päästyä minulle sattui aivan ihana kätilö ja siellä oli myös lääkäriopiskelija, jonka annoin olla mukana synnytyksessä. Sain syödä rauhassa ja asettua ns. taloksi, mieskin oli vielä kotona ja aikoi tulla sieltä hiljoksiin. Vai oliko töissä, en muista enää. Kalvot puhkaistiin joskus puoli viiden kieppeillä ja pääsin vähäksi aikaa ammeeseen. Jouduin kuitenkin nousemaan ammeesta pois, koska jostain syystä laitteet eivät piirtäneet vauvan sydänkäyrää vedessä, niin jouduin sängylle hetkeksi, että saivat käyrät otettua ja ottavat sitten laitteet pois ja pääsen takaisin veteen. Kätilö lähti pois huoneesta opiskelijan kanssa ja ennen kuin ovi meni kiinni, kuulin kun hän sanoi opiskelijalle että kyllä sinä tänä iltana vauvan syntymän näet. Kalvojen puhkaisun jälkeen supistukset tihenivät ja voimistuivat vähitellen, mutta hengityksellä sai supistukset otettua vastaan. Mies kerkesi vähän aikaa hieroa selästä. Ennen ammeeseen pääsyä katsottiin että olen 7cm auki. Menin vessan kautta takaisin ammeeseen ja kun veteen istahdin, sanoin miehelle, etten voi olla täällä että mua ponnistuttaa. Mies painoi hälytysnappia ja takaisin sängylle.

Tässä vaiheessa ihmettelin, että eihän se vauva vielä voi syntyä että ihan justiinsa olin 7cm auki, mutta niin vain oli paikat auki. 5 minuutin ponnistusvaiheen jälkeen meidän ihana kuopuksemme syntyi. En muista, mutta kovin montaa kertaa ei tarvinnut ponnistaa. Koko synnytyksen kesto oli vajaa 2 tuntia. Ei kerennyt salissa kyllä tehdä oloa kotoisaksi. En tarvinnut mitään lääkkeellistä kivunlievitystä ja tämä olikin tavoitteeni, että saan synnytyksen menemään loppuun asti hengityksellä, hieronnalla ja pääsen ammeeseen. Aivan ihana kokemus oli ja sitä muistelee mielellään.

Elokuisten trio

Hei pitkästä aikaa!

En ole pahemmin tänne viime kuukausina kirjoitellut. Se jotenkin jäi.

Meille siis syntyi elokuussa kolmas lapsi. Hän on kolmas elokuinen meidän perheeseen. Meillä on elokuussa enemmänkin noita juhlapyhiä nyt, kun viimeinenkin lapsi päätti tulla elokuussa maailmaan. Tai ei hän päättänyt vaan synnytys itseasiassa käynnistettiin. Kuopus täytti nyt pari päivää sitten 5 kuukautta. Hän on kovin temperamenttinen, mutta samalla iloinen ja kolmen lapsen arjen pyöritys on ollut välillä haastavaa, kun oma jaksaminenkin on ollut kortilla. Tarkoitus olisi kertoilla tänne enemmänkin meidän arjesta, kunhan tässä pystyy ja on aikaa.