Kun on ollut niin paska vuosi, niin pitihän sitä vielä sattua jotain. Onhan tässä vielä tämä ja huominen päivä aikaa sattua kaikenlaista. En halua edes ajatellä mikä minua huomenna odottaa. Päivä lähti liikkeelle sillä kun laitoin auton lämpiämään töitä varten. Kävelin ulos ja kattoin mittaria, 2 astetta pakkasta. Voi jee mikä keli! Lumi oli muuttunu ihan kovaksi koppuraksi ja pinnan alla oli pehmeää lumipallolunta. Aattelin mielessäni että pakko lähtä aikasemmin töihin, on varmasti liukasta. Ukko kävi kolaamassa pihan ja mää lähin putsaan autoa, lumen ja sen jään alta. Yhen sivuikkunan rapattuani tuumasin että, hitto, minä en näitä ikkunoita saa ikinä rapattua. Ei muutaku mee takasi sisälle ja sano ukolle, että tulee auttaan. Se siitä aikasemmin lähtemisestä sitte. Menomatka töihin meni ihan ok. Liukasta oli, mutta kun osas ajaa tarpeeksi hissukseen nii mikäpäs siinä.
Töistä pois lähtö oliki sitte ihan toinen juttu. Lähin ajeleen kotia jotain 60, rajoitus oli 70 mutta en uskaltanu ajaa nii lujaa, oli nii liukasta ja vettäki sato. Pari kilometriä taajama -merkin jälkeen kattoin metän reunaan (joka siis on ihan tien vieressä) että mikäs rusakko se sieltä hyppii. Matkaa eläimen ja autoni välillä oli about 20 metriä. Sitte kattoin että ei jumalauta se mikään rusakko oo ja niitä on enempi ku yks! Ne oliki peuroja ja niitä oli kolme. Ei muuta ku jarrut pohjaan ja toivoa ettei osu... Eka peura kerkes mennä auton eestä tien toiselle puolelle, toinen kaatu suoraan auton eteen ja luisu jonnekki konepellin alle, (onneksi tässä vaiheessa olin saanut auton jo pysäytettyä) ja sitte katoin sivulleni ja tuumasin että kolmas peura tulee suoraan kylkeen. No, se onneksi sai hidastettua vauhtinsa niin että saattoi kääntyä takaisin tulosuuntaan. Sitte rupesin kattomaan että mitenkäs se peura mikä oli siellä konepellin eessä. Seki sieltä könysi ylös ja lähti ensimmäisen peuran perään. Ja kaikki tämä tapahtu ehkä 20 sekunnissa. Meni paikat hiukkasen veteläksi mutta pakko oli jatkaa matkaa. Onneksi takana tulijat oli myös valveilla nii eivät sitte perään ajaneet kuitenkaan.
Elämä jatkuu, kiitos suojelusenkelini, joka oli matkassa ja piti minut hereillä taas kerran auton ratissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti