Ettei tämä elämä menisi liian rankaksi niin...

Siis ihan oikeasti....

Tämä koko vuosi on ollu ihan kamala ja ahdistava ja kaikkea nii vielä vaan jatkuu...

Oltiin siis siellä mökillä 1,5 viikkoa sitte ja siellä huomasin ekan kerran että mun oikean käden nivelet on kipeät. Käsi on ollu enempi ja vähempi kipeä tässä, mutta nyt äityi sitte nii pahaksi että piti lähtä hakemaan jo apua.

Soitin eilen eka omaan terveyskeskukseen ja olisin saanu ajan huomiselle sekä labraan että lääkäriin. Soitin varalta kuitenki myös työterveyteen, en ollu varma että saako sinne aikaa tämmösen takia ku ei tiedä onko nyt työstä johtuvaa vai jotain muuta. Sain ajan tälle päivälle ja kävin siellä. Lääkäri paineli niveliä ja tuntu että taju lähtee ku kävi nii kipeää. Teetätti muitakin testejä ja kirjoitti sitte sairaslomalapun ja lähetteen röntgeniin ja labraan. Käsi on siis ollu tosi kipeä kaks päivää, maanantai meni töissä vielä ihan ok. Oikeasti, vaan ihan ok. Eilen sit piti pyytää jo kollegalta apua ku ei saanu letkuja laitettua pusseihin kiinni ku ei ollu enää vääntövoimaa kädessä. 

Lääkäri halusi et otetaan kaikki reumakokeet. Huomenna meen käymään röntgenissä ja labrassa. Jospa ois vain jotain niveltulehdusta eikä mitään pahempaa. Onneksi sai nyt kunnon lääkkeet että saa kivut pois. Jotenki taas tuntuu ihmeellisestä että miten taas voi olla jotaki. Että eikö tämä jo riitä. Kerranki ku sai olla töissä ilman mitään suurempia murheita nii sitte tuli tämmönen vaivaksi. En kohta enää tiiä että mitä tekis ku koko ajan on jotaki. Alkaa olla jo aika väsyttävää ja aika loppu. Mutta kahden viikon päästä kuulee et mitä tuloksia on, vai onko mitään. Toki lääkäri sano että jos ei mee kivut ohi ja menee vaan pahemmaksi nii sitte olla jo aikasemmin yhteydessä. Soittoaika on kuitenki 2 viikon päästä.

No, päätin tänään lähteä kuitenki mukaan keskenmenoyhdistyksen perustamiseen. Onpahan edes jotain mielenkiintoista tässä vaiheessa elämää ja voi mahdollisesti olla tukena saman kokeneille, jotka sitä tukea oikeasti tarvitsee. Vaikka perhe ja tietenkin työkin on etusijalla nii tuntuu mukavalta ku voi tehdä jotain konkreettista muutakin mitä oikeasti todella haluaa.

Moi moi

Hei taas.

Pari viikkoa on menny hurjan nopeaa. Kävin tosiaan taas juttelemassa mt puolella ja helpotti kovasti. Kyllä se vaan auttaa kun pääsee juttelee ihmiselle, joka oikeasti kuuntelee, eikä tuomitse. En tiiä mistä se johtuu, mutta aina kun tuo jutteluaika lähenee, niin tulee semmonen tunne että tarvitsen jo mää sittenkään tätä? Jotenki ne omat ongelmat aina yhtäkkiä tuntuukin tosi vähäpätöisiltä ja jotenki mietityttää että vienkö ajan joltakin joka oikeasti sitä tarvitsee. Vaikka tiedän kyllä että itsekin sitä tarvitsen. Tiedän kuitenki että monella on paljo vakavempiaki ongelmia. Eihän se tietenkään tarkoita sitä että omat ongelmat ois jotenki vähänpätöisempiä, mutta silti sitä aina välillä miettii.

Jokaisen ongelmathan on sillä hetkellä sellaisia, mitä pitää käydä läpi, eikä niitä pitäisi vähätellä, saatikka jättää käymättä läpi. Joskus se vaan tahtoo olla vähän vaikeaa. Joskus ei ehkä oo vielä valmis siihen, mutta jossain vaiheessa ne on kuitenki käsiteltävä.

Kerettiin käydä porukalla mökillä ja se kyllä teki hyvää. Oltiin kolme yötä. En muista millon viimeksi ois tuntunut niin tympeältä lähtä mökiltä pois. Yleensä on ollu kiva palata kotiin mutta viime reissu ois voinu kestää vähän pidempään. Käytiin myös Ranuan eläinpuistossa katsomassa eläimiä, oli mukava käydä sielläkin useamman vuoden jälkeen. Ilmat oli hyviä, tai vähä pilvisiä, mutta sateet ajoittui niin että ei haitannut. Käytiin paistamassa makkaraa ja syömässä ulkona. Oli ihana mökkireissu kyllä. 3 viikkoa vielä nii alkaisi loma, en tahdo jaksaa odottaa, onhan sitä koko kesä odotettu...

Hanskat tiskiin vai ei? Siinäpä vasta kysymys.

Puhelimella kirjoittaminen on yllättävän hankalaa. Istun täällä pihalla auringossa, tai vesisateessa, en oikein osaa sanoa rupeaako täällä satamaan, ja kuuntelen samalla musiikkia kirjoittaessani. Tämä mun blogihan on ollu lähinnä mua itseäni varten, enkä tiiä kuka tätä lukee, tilastoista päätellen melko monikin, mutta siitä ei oo tietoa onko ne tuttuja vai ei. Mietin pitkään että laitanko esim. Instagramissa mitään ilmoitusta siitä että kirjotan blogia, ihan senkin takia ku voi mennä pitkiäkin aikoja etten kirjota mitään. No, tänään sit päätin että laitan yhteen tarinaan ilmoituksen että jos kirjottais yhen postauksen blogiin. Ne ketkä haluaapi blogia käydä kattomassa nii varmasti osaavat sitte blogista myös kysyä.

Mutta siis joo. Taas on ollu vähä semmosta matalakiitoa ja monta kertaa on käyny mielessä että jos heittäisi hanskat tiskiin. Vähä niinku kaiken suhteen. Sitte taas se hirveä keskustelu pään sisällä että ihan sitä nyt niin voi tehdä ja elämää ei voi elää liian helpolla ja pitää nyt jotain sisältöä elämässä olla. Lähinnä tämä päänsisäinen kamppailu johtuu nyt siitä ku tahtoo olla niin väsyny, vieläkin. Ja olo on tosi turhautunut ku taas tuntuu että sitä junnaa vaan paikoillaan. Onneksi, onneksi ens viikolla on taas käynti juttelemassa, tekee hyvää. Alle listaan nyt muutamia kohtia, mitä todennäköisesti pitäs käydä keskustelussa läpi, mutta luulen, ettei ehditä käydä kaikkia läpi yhdellä kertaa.

Työ:

Anna armoa itsellesi, ei tarvitse olla täydellinen.
Toisaalta nyt jännittää nuo yövuorot että miten kroppa menee taas sekaisin niistä.
Miten sais lievitettyä sitä stressiä että ei tosiaankaan tarvi muistaa kaikkea, eikä osata kaikkea. Välillä vaan tympäsee se ku joutuu nii paljo kyseleen että miksi mää en opi tai muista ku jotaiki asioita saa sata kertaa varmistaa.
Toisaalta, pitäs osata kattoa sitä myös siltä kantilta että se on vastuullisen työntekijän piirre että varmistaa jos on epävarma.

Oman itsensä kunnioittaminen:

Itseinho, se että ei voi katsoa omaa peilikuvaa ilman että ahdistuu ja toivoo olevansa joku muu. Ulkonäköpaineet.
Tiedän että ulkonäköön liittyen se on aika paljolti itsestä kiinni miltä näyttää. Ei vaan ole voimavaroja siihen tällä hetkellä että sais tehtyä itselleen jotain.
Onko se sitte heikkoutta vai mitä? Ettei edes siihen pysty, että tekisi itselleen jotain.

Henkinen hyvinvointi:

Oon henkisesti niin loppu. Loppu.

Ajatukset on yhtä pullamössöä ja taas ei oikein saa mistään sitä punaista lankaa kiinni. Ja se taas lisää ahdistusta ku ei saa mistään kiinni. Eikä oo oikein ketään kelle vois jutella. Seki harmittaa.
Välillä ihan havahtuu siihen ku on vaan rypeny niissä omissa ajatuksissa ja oikein lietsoo itseensä sitä pahaa oloa ja ahdistusta. Enkä edes tällä hetkellä tiiä mistä nämä olot tulee. Omalta osaltaan työ on auttanut siinä ku saa tehdä jotain muutakin ku vaan märehtiä tässä omassa pienessä kuplassa.

Ystävän menetys:
Mulla meni välit poikki yhen mun parhaimman ystävän kanssa.
Ensin olin sillain että ihan sama, en kaipaa sellaista ystävää, joka voi sanoa niin ilkeitä asioita.
Nyt kuitenki ku aikaa on menny nii surettaa se, että menetti parhaimman ystävän.
Mulla oli instagramissa kuva anteeksi antamisesta ja kirjotusta siitä, että vaikka antaa anteeksi nii se ei tarkota sitä että kaikki ois kunnossa. Tämä ihminen haluais tietenki että hänelle anteeksi annan. No, ehkä mää oon ne asiat anteeksi antanu ihan senki takia, koska uskon Jumalaan ja jos minä annan anteeksi toiselle, myös taivaalinen isä antaa minulle anteeksi. Enkä voi elää sen asian kanssa, etten saisi anteeksi omia rikkomuksiani.

Tiedän sen että välit ei varmasti tulis ikinä enää olemaan semmoset, mitkä ne oli, ja tämä ehkä surettaaki kaikista eniten. Ollaan juteltu asiasta kerran kasvotusten. Viesteillä vähäsen. Tilanne on kuitenki se, että tämä kaveri heitti päin naamaa niin pahasti mulle tämän lapsettomuusasian että en vaan pääse siitä ikinä yli. Eihän paras kaveri heitä kipeintä asiaa päin naamaa vaan sen takia että just sillä hetkellä haluaa mahdollisimman pahasti satuttaa, ja miksi paras kaveri haluaa ees satuttaa?? Se, että saa lukea viestissä sitä, että onneksi ei olla saatu toista lasta nii mitä hittoa??! Me ei sitte vissiin oltukkaan nii hyviä kavereita mitä luulin. Kaiken muun annoin anteeksi jo heti, mutta en tuota asiaa.
Enkä jaksanu niistä muista asioista ees välittää ku ei niillä ollu mitään merkitystä.
Tämä koko homma lähti siitä ku tämän kyseisen ihmisen puoliso on mun hyvä kaveri, ollu jo yläasteesta lähtien ja vissiin "pieni" mustasukkaisuus iski vaikkei edes ollu mitään syytä ja tämä kaveri kyllä myönsikin sen ku keskusteltiin ja toin muutamia faktoja esiin. Kuitenki meidän välinen suhde on enempi isoveli-pikkusisko asetelma, ja siinä suhteessa ei todellakaan ole mitään romanttista. Suhde on samaa tasoa, mitä mun parhaan "poikakaverin" kanssa, joka on ollu mun paras poikapuolinen ystävä jo ala-asteelta lähtien. harvoin nähdään ees kunnolla sillain että pystyttäis rauhassa jutteleen mistään ja oli nii parasta pitkästä aikaa jutella ja käyä läpi kaikkia vanhoja asioita ja nuoruus (lukiokaikoja) vuosia. Mikä hinta tällä sit oli nii... Mutta pisteet siinä suhteessa mulle, että ite en lähteny siihen loukkaamiseen ja toisen haukkumiseen mukaan. Anteeksi pyysin myös minä, vaikka en koe että siihen ois ollu tarvetta, mutta siltikin. Omatunto on siis siltäkin osin puhdas.
Harmittaa vaan.

Lapsettomuus:

Tämä ainainen ajatus.

Saadaanko enää koskaan lapsia?
Oon jo monesti sanonu itelleni että lopeta, älä ees ajattele koko asiaa. Mutta silti sisimmässäni en vaan pysty päästämään irti. Silti elättelen toiveita että kyllä me vielä lapsi saadaan.
Stressi tästä voi aiheuttaa sen, ettei uus raskaus ala, tai sit jotain muuta. Pitäs vaan saada ajatukset muualle ja antaa tilanteen rauhottua, en vaan tiiä miten. Se on niin helppo sanoa että tee näin ja noin, käytännössä se on tällä hetkellä lähes mahdotonta ja asia pyörii mielessä päivittäin.

Vaikka meillä on vasta vuosi "yritystä" takana ja siihen mahtuu myös se keskenmeno väliin, ja tiedän että monet ihmiset yrittää vuosia, jotku ei jopa koskaan sitä omaa pientä syliin asti koskaan saa, niin ei se silti helpota tätä oloa, eikä se tarkoita sitä että itse en sais olla pahoillani tästä omasta tilanteesta. Tätä kokenut ihminen ei vaan voi tietää sitä, miltä tuntuu esimerkiksi lause, hei te ootte vielä nuoria että kyllä te vielä sen toisen saatte. Tai että mietippä niitä, jotka ei koskaan saa omaa lasta. Mietin, kyllä, minä mietin myös heitä, jos en päivittäin nii useasti kuitenki.

Sitte oon miettiny myös sitä, että jos, jos sattuis että se toinen vielä tulis nii mitäs sitte tänne kirjotetaan? Ku en halua taas paljastaa sitä koko maailmalle sen takia, jos joku meneekin pieleen ja että missä vaiheessa sit siitä voi ruveta kirjotteleen, en tiiä.

Eiköhän näistäki pätkistä näe, että mikä on edelleen päällimmäinen ongelma. *kohauttaa olkia*

Parempi vuosi 2020? Mitä vielä...

En oo keskenmenon jälkeen tänne kirjotellu, välillä on blogi käyny mielessä, mutta sitte se on unohtunu taas yhtä nopeaa. Nyt kuitenki ajattelin taas vähä kirjottaa tämän vuoden tapahtumia ylös, niissä ei ookkaan kovin montaa positiivista ajatusta, mutta blogi onki ehkä tällä hetkellä sitä varten että saa purkaa niitä pahoja fiiliksiä ja huonoja ajatuksia pois... Jos vaan kerkeäis ja muistais kirjotella tänne nii ehkä se auttais paremmin tässä elämässä eteenpäinki.

Alkuvuosi oli rankka, jäin joskus maaliskuussa sairaslomalle unettomuuden, väsymyksen, aikaansaamattomuuden ja ties minkä vuoksi. Työkaverit herätteli mua siinä vaiheessa ku kerroin niille, että oon itkeny työmatkat ja aina kasannu itteni parkkipaikalla ennen ku oon menny töihin. Kävin sit lääkärillä ja ne laitto mut sairaslomalle. Ensalkuun mulla oli ongelmana se, että mää nukuin lähestulkoon koko ajan ja koko ajan väsytti vaikka kuinka nukku. Sitte se rupes pikkuhiljaa kääntymään niin että en saanu nukuttua, mutta muutaman viikon sairasloman jälkeen alko tuntua taas paremmalta. Sain lähetteen myös mielenterveyspuolelle ja jäin odottelemaan sieltä soittoa. Palasin töihin, ehkä liian aikaisin.

Pari kuukautta elin semmosessa välitilassa, en päässy oikein eteenpäin, enkä halunnu katsoa taaksepäin. Jotenki asioiden käsitteleminen tuntu tosi ylivoimaselta. Jossain vaiheessa vaan näyttää että kaikki paine ja kaikki asiat, mitä ei oo käsitelly nii purkautuu vaan. Ei pitäis kasata niitä vaan niistä pitäs pystyä puhumaan. Sitte tuli vielä tämä korona ja minäkin kun siellä etulinjassa sain kaiken kokea paikanpäällä nii olihan siinä kestettävää. Toki työ toi omalta osaltaan myös muuta ajateltavaa tähän muuten paskaan alkuvuoteen. Toukokuussa sit rupes taas asiat vaivaamaan ja jäin uudestaan sairaslomalle. Mulla ois ollu se käynti siellä mt puolella mutta aika oli peruttu ja mulle ei ollu tullu tietoa siitä nii loppullinen romahdus tais tulla sitte siinä. Mulle diagnosoitiin määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö ja ei-elimellinen unettomuus. Sain tässä kevään aikana melatoniinit käyttöön ja niillä nyt on onneksi unet tullu lähestulkoon jo takaisin, mutta edelleenki on sitä, että ei taho jaksaa vaikka saa nukuttua. Töissä oon taas ollu jo.

Kävin kesän alussa viikottain juttelemassa mt puolella ja se teki hyvää, nyt en oo kuukauteen käyny ja tuntuu että ois kyllä jo ihan ajankohtaista taas käyä mutta mulla on seuraava käynti vasta loppukuusta kun oma työntekijä tulee lomalta. Käytiin läpi sitä keskenmenoa ja oletan että nämä ongelmat on osittain siitä keskenmenosta johtuvaa, kun sitä ei kuitenkaan käyny missään vaiheessa läpi, vaan kesti vaan sen fyysisen kivun ja sitte jätti asiat sikseen. Se on helpottanu ku on ääneen sanonu asioita ja käyny läpi sitä prosessia ja koko keskenmenoa. Kaikki vahtoehdot pitää käyä kuitenki läpi ennen ku voi antaa asian olla. Toukokuun laskettu aika jännitti tosi kovasti. Mutta se yllätti, että se päivä ei oikein tuntunu miltään... Ehkä sillon osasin päästää irti ja ahdistus muutti enemmän suruksi.

Mulla todettiin myös raudanpuuteaenmia maaliskuussa ja oon siitä lähtien syöny lisärautaa. Tämäkin voi vaikuttaa raskautumiseen kun koko ajan on ollu kuitenki toive siitä uudesta raskaudesta, joka vaan ei ala. Rauta-arvoja on seurattu nyt ja toukokuussa ne oli lähteny nousuun, tietenki ne nousee omaan mieleen liian hitaasti, vaikka tiiän ettei se voikaan kovin nopeaa nousta ja normaalisti niitä arvoja ei kontrolloida edes kun vasta puolen vuoden lisäraudansyönnin jälkeen. Seuraava kontrolli on mulla ehkä ens kuussa tai syyskuussa niin nähdään taas missä mennään.

Uutta raskautta ei siis oo näkyny eikä kuulunu. Keskenmenon jälkeen kierrot oli pitkään tosi sekaisin ja ovat vasta maaliskuussa tasoittuneet sen raudan aloituksen jälkeen. Nyt on tullu sitte huoli siitä, että kroppa ei toimi kunnolla ja en oo ku pari ovulaatiota saanu kiinni keskenmenon jälkeen, muuten ei oo ovulaatioita ees ollu. Tai näin oletan ku en oo tuntenu sitä, enkä oo myöskään ovulaatiotesteihin saanu ovulaatiota kiinni. Tämä turhauttaa myös ja on saanu ajatuksiin sen itämään, että jos sitä toista ei nyt koskaan milloinkaan sitte tuukkaan. 8 kierto on nyt menossa keskenmenon jälkeen. Vuosi on kokonaisuudessaan yritystä takana. En tiiä oonko kohta luopumassa jo kokonaan toivosta että sitä toista ei tuu. Tai tulihan se, mutta se meni kesken. Oliko meidän lapsiluku sitte tässä. Kaikista eniten ärsyttää se että saa lukea muiden raskausjuttuja ja kuinka ovat heti raskautuneet uudestaan keskenmenon jälkeen ja minä en. 

Ylös, alas, ylös, alas.

Tämä syksy on ollu kyllä yhtä alamäkeä, mutta eikö se nii mee, että ku tarpeeksi potkitaan päähän nii sitte on niitä hyviäki aikoja?? Ainaki toivon niin.

Mullahan tämä kaikki lähti syyskuun lopussa. Jouduin päivystykseen ku mun keltarauhanen vuoti nestettä, tai verta, tai jotain, en enää itekkään tiiä mitä se vuoti, vatsaonteloon. Samalla varmistui mun toinen raskaus. Huoli oli tosi kova, koska pelkäsin pienen puolesta että jotain on nyt sattunu. Samalla oikealta munasarjasta löyty melko kookas kysta.

Siitäpä lähti reilun kuukauden seuranta polilla ja tuli muuten melko kalliiksi. Vauva kasvoi, joskin liian hitaasti. Tiesin koko ajan että jotain on pielessä, mutta silti halusin uskoa, että kaikki menis hyvin. Ei menny. Pienellä löytyi sykekin, mutta sydän ei vaan jaksanu lyödä. Mulla ois alkanu sruraavana päivänä raskausviikko 11, mutta edellisenä päivänä todettiin keskeytyny keskenmeno. Meni vajaa kaks viikkoa että kroppa oli valmis palaamaan töihin. Oli tosi turhauttavaa ku ei kroppa antanu periksi vaikka ois halunnu lähtä jo töihin.

Kaikki meni melkein 5 viikkoa hyvin, kunnes tänään taas tuli hirveä vatsakipu ja pelkäsin jo taas pahinta että on taas joku vuoto vatsaonteloon. No, onneksi taisi syy olla vaan se kysta, joka nyt puhkesi. Nuo kystat yleensä lähtee itekseen aina kiertojen mukana pois, mutta ku mulla ei oo se kierto vielä palautunu nii kysta sit vissiin päätti puhjeta. Aiheuttaen taas lisää fyysistä kipua ja pelkoa.

Oon paljo miettiny sitä että vaikuttaako nämä kaikki mun raskautumiseen ja siihen, voinko enää ees saaha lapsia. Lääkärit ei missään vaiheessa oo sanonu että tällä ois vaikutusta, mutta pakostaki sitä miettii. Ja sit ku sattuu jotain tämmöstä nii aiheuttaa kaikkia pelkotiloja vaikkei oo mitään hätää ees välttämättä.

Mitä kaikkia ajatuksia tässä on ollu? Pelko päälimmäisenä. Sillon ku pieni oli vielä matkassa niin pelko ja huoli oli joka päivä läsnä, enempi tai vähempi. Sit kun kaikki oli ohi niin toisaalta se suunnaton helpotus kun koko taakka lähti harteilta pois. Se stressin määrä oli jotain aivan käsittämätöntä. Surua, vihaa, surua, miks just mulle piti käyä näin ku niin toivottiin sitä toista. Siinä on turha lääkärien lohdutella että 10-15% raskauksista menee kesken. Ois ollu ees semmonen mikä ois menny heti, eikä vasta reilun kahden kuukauden päästä.

Välillä pelkoa siitä että ei saadakkaan koskaan toista. Toisaalta turhautuneisuutta kun olin varma että kaikki ei oo kunnossa niin ainakin kolme kuukautta meni ihan turhaan, toisaalta myös vihaa omaa kehoa kohtaan ja itseä kohtaan kun ei vaan voinu sanoa heti alussa että vihelletään peli poikki ettei siitä kuitenkaan tuu mitään. Kun tiedossa oli kuitenki se että pieni kasvaa aivan liian hitaasti. 

Tieto lisää tuskaa.

Kyllä sitä ihan oikeasti välillä miettii tätä elämää, kuinka se voi olla yhdessä hujauksessa ohi. Ei tarvi välttämättä olla ees itestä kiinni, joku voi ajaa vaikka päälle ja elämä oli siinä. Tuolla töissä kun on saanu vierestä katsoa kun ihmiset taistelee hengestään tai kuulee sairastavansa esimerkiksi syöpää. Kyllä siinä väkisellä käy mielessä, että entäpä jos itselläki on jotain eikä vaan oo huomannu ja kohta kaikki onki liian myöhästä. Nimenomaan, tieto lisää tuskaa. Toisaalta taas, sitä miettii omaa vointia ja jos jotain oireita alkaa tulla nii osaa hakeutua ehkä paremmin hoitoon ja tutkimuksiin. Toisaalta taas kaikista oireista ajattelee sit kaikista pahinta. Ja kun se sairaus  voi oikeasti tulla ihan muutamassa kuukaudessa. 

Eipä sillä. Kaikkihan me joskus täältä kuollaan...

Ehkä vähä liianki tosissaan...

Niin.

Meillä oli perjantaina neuvola ja neuvolatäti kysy, että miten meillä yöt menee. Kerroin että vähä vaihtelevasti, mutta syö sen kerran yössä yleensä. Jossain vaiheessa meni vielä kakski kertaa ku oli hampaiden tuloa tms. nii poika ei rauhottunut millään muulla ku pullolla takas nukkuun.

Neuvolatäti sit tuumas, että ehkä kannattas ruveta pikkuhiljaa opettaan sitä, ettei anna enää yöllä maitoa ku ei kuulemma 10kk enää tarvi sitä ja ettei mee jossain vaiheessa sitte ihan höpöksi koko touhu. Ite päivittelin sitä että ku en oo ollu varma että tarviiko se sen maidon vai ei ku joku yö on hotkinu maidon semmosta kyytiä, niinku ei ois ennen ruokaa nähny ja joskus sitte taas saattaa vartin sitä lipittää.

Mietittiin sitte, että pitää odottaa miehen loma-aikaa että saadaan molemmat poikaa hoitaa yöllä, jos näyttää ettei rauhotu, ja kun ei sitä maitoa anna. Eh, se käviki aika helposti.

Ei tarvinnu oottaa lomaa eikä mitään, poika otti neuvolassa vähä liianki tosissaan tädin puheet ja päätti heti seuraavana yönä että ei maitoa. Ja siitä asti on nukkunu nyt ilman maitoa yöt eli 5 yötä. Yks yö on ollu haastavampi että huusi melko paljo, mutta se nyt ei varmastikaan siitä maidosta johtunu koska näitä huutoöitä sattuu aina sillon tällön. No, helpompi meille ku ei tarvi enää maitoa lähtä laittaan yöllä. Yleensä yhen kerran on pitäny sit yön aikana käyä tutti antamassa, mutta viime yönä ei tarvinnu sitäkään... Kuulin pari kertaa että meinas itkeskellä huoneessa, mutta nukahti ihan omia aikojaan, ilman että kävi ees huoneessa.

Konttausta harjoitellaan edelleen ja nyt jo pari konttausaskelta otetaanki jo, sit vähä istutaan ehkä kontillaan ja taas mennään vähä eteenpäin. Eli niinsanotusti kontataan jo, vaikkei nyt ihan täysiä mennäkkään vielä. Enempi kuitenki ryömii ja pääsee niin nopeampaa. Tänään näin myös minä ekan kerran sen ku poika nousi tukea vasten seisomaan. Tai no, nousi sitteriä vasten mutta kuitenki niin että otti jaloille. Nii se vaan ottaa kiinni nuo pari kuukautta vanhemmat kaverit... Ja mitä pituuteen tulee, nii meillä on tosiaan yksi vauvakaveri, hän on meijän poikaa vähä reilu 2kk vanhempi, painaa saman verran ja on puoli senttiä meijän poikaa pidempi. :D Jotenki huvittaa, että meillä on nii iso poika jo. Tyttökaveri taas on sitte pari kiloa kevyempi ja 6,5cm lyhyempi. Apua. :D Ja on sen 2kk vanhempi. Kyllä meille hyvä jääkiekonpelaaja tulee.

Töissä oon ollu nyt viikon ihan oikeasti, kentällä mukana, huh. Onhan se opettelussa ja ku on nii paljo asukkaita aina että ei tahdo keretä mitään. Varsinki iltavuorot on ihan hirveitä, ei meinaa keretä kaikkea tehdä omassa vuorossa ja ku iltavuoro vielä loppuu aikaisemmin nii plääh. Just oli puhetta töissä että pitäs olla semmonen tatsi tuohon hommaan, toki sekin tulee jossain vaiheessa ainaki toivottavasti, mutta tällä hetkellä on semmonen tunne, ettei pysty kaikkia hommia tekemään niin hyvin ku haluais, jos mielii että työvuoron aikana kerkeää kaikki hommat tehä... Tänä aamuna oli ihan rauhallista kun oli yksi ylimääräinen työntekijä, nii ei tarvinnu siitä toisesta kaverista huolehtia. Sain huolehtia oman puolen ihan rauhassa, ja näin ollen pääsin ohjaajani kanssa vielä ottamaan verikokeita ym. Ja tulimme siihen johtopäätökseen että ihan ku olisin jo vanha tekiä noiden verikokeiden oton kanssa. :D Mietin jopa itekki että miksi mää oon joskus sitä verikokeiden ottoa jännittäny, onnistuu jos onnistuu ja ei se kaikilta sairaanhoitajiltakaan onnistu. Mulla nyt on sattunu onnistuun kaikki otot kerralla, jee! Niin tosiaan pääsin taas vähä opiskelijanaki toimimaan, toki toimin koko ajan, mutta kyllähän se lähihoitajan ammatti pilkistää aina esille tuolla toimissa ku niitä hommia itekseen tekee. Pitäs muistaa aina pitää se sairaanhoitajan näkökulma kuitenki mukana. Tää viikko on siis vielä harjoittelua ja sit aloitan oikeasti kesätyöt. Vaikka nyt kentällä mukana jo oonki niinku työntekijä.