Hanskat tiskiin vai ei? Siinäpä vasta kysymys.

Puhelimella kirjoittaminen on yllättävän hankalaa. Istun täällä pihalla auringossa, tai vesisateessa, en oikein osaa sanoa rupeaako täällä satamaan, ja kuuntelen samalla musiikkia kirjoittaessani. Tämä mun blogihan on ollu lähinnä mua itseäni varten, enkä tiiä kuka tätä lukee, tilastoista päätellen melko monikin, mutta siitä ei oo tietoa onko ne tuttuja vai ei. Mietin pitkään että laitanko esim. Instagramissa mitään ilmoitusta siitä että kirjotan blogia, ihan senkin takia ku voi mennä pitkiäkin aikoja etten kirjota mitään. No, tänään sit päätin että laitan yhteen tarinaan ilmoituksen että jos kirjottais yhen postauksen blogiin. Ne ketkä haluaapi blogia käydä kattomassa nii varmasti osaavat sitte blogista myös kysyä.

Mutta siis joo. Taas on ollu vähä semmosta matalakiitoa ja monta kertaa on käyny mielessä että jos heittäisi hanskat tiskiin. Vähä niinku kaiken suhteen. Sitte taas se hirveä keskustelu pään sisällä että ihan sitä nyt niin voi tehdä ja elämää ei voi elää liian helpolla ja pitää nyt jotain sisältöä elämässä olla. Lähinnä tämä päänsisäinen kamppailu johtuu nyt siitä ku tahtoo olla niin väsyny, vieläkin. Ja olo on tosi turhautunut ku taas tuntuu että sitä junnaa vaan paikoillaan. Onneksi, onneksi ens viikolla on taas käynti juttelemassa, tekee hyvää. Alle listaan nyt muutamia kohtia, mitä todennäköisesti pitäs käydä keskustelussa läpi, mutta luulen, ettei ehditä käydä kaikkia läpi yhdellä kertaa.

Työ:

Anna armoa itsellesi, ei tarvitse olla täydellinen.
Toisaalta nyt jännittää nuo yövuorot että miten kroppa menee taas sekaisin niistä.
Miten sais lievitettyä sitä stressiä että ei tosiaankaan tarvi muistaa kaikkea, eikä osata kaikkea. Välillä vaan tympäsee se ku joutuu nii paljo kyseleen että miksi mää en opi tai muista ku jotaiki asioita saa sata kertaa varmistaa.
Toisaalta, pitäs osata kattoa sitä myös siltä kantilta että se on vastuullisen työntekijän piirre että varmistaa jos on epävarma.

Oman itsensä kunnioittaminen:

Itseinho, se että ei voi katsoa omaa peilikuvaa ilman että ahdistuu ja toivoo olevansa joku muu. Ulkonäköpaineet.
Tiedän että ulkonäköön liittyen se on aika paljolti itsestä kiinni miltä näyttää. Ei vaan ole voimavaroja siihen tällä hetkellä että sais tehtyä itselleen jotain.
Onko se sitte heikkoutta vai mitä? Ettei edes siihen pysty, että tekisi itselleen jotain.

Henkinen hyvinvointi:

Oon henkisesti niin loppu. Loppu.

Ajatukset on yhtä pullamössöä ja taas ei oikein saa mistään sitä punaista lankaa kiinni. Ja se taas lisää ahdistusta ku ei saa mistään kiinni. Eikä oo oikein ketään kelle vois jutella. Seki harmittaa.
Välillä ihan havahtuu siihen ku on vaan rypeny niissä omissa ajatuksissa ja oikein lietsoo itseensä sitä pahaa oloa ja ahdistusta. Enkä edes tällä hetkellä tiiä mistä nämä olot tulee. Omalta osaltaan työ on auttanut siinä ku saa tehdä jotain muutakin ku vaan märehtiä tässä omassa pienessä kuplassa.

Ystävän menetys:
Mulla meni välit poikki yhen mun parhaimman ystävän kanssa.
Ensin olin sillain että ihan sama, en kaipaa sellaista ystävää, joka voi sanoa niin ilkeitä asioita.
Nyt kuitenki ku aikaa on menny nii surettaa se, että menetti parhaimman ystävän.
Mulla oli instagramissa kuva anteeksi antamisesta ja kirjotusta siitä, että vaikka antaa anteeksi nii se ei tarkota sitä että kaikki ois kunnossa. Tämä ihminen haluais tietenki että hänelle anteeksi annan. No, ehkä mää oon ne asiat anteeksi antanu ihan senki takia, koska uskon Jumalaan ja jos minä annan anteeksi toiselle, myös taivaalinen isä antaa minulle anteeksi. Enkä voi elää sen asian kanssa, etten saisi anteeksi omia rikkomuksiani.

Tiedän sen että välit ei varmasti tulis ikinä enää olemaan semmoset, mitkä ne oli, ja tämä ehkä surettaaki kaikista eniten. Ollaan juteltu asiasta kerran kasvotusten. Viesteillä vähäsen. Tilanne on kuitenki se, että tämä kaveri heitti päin naamaa niin pahasti mulle tämän lapsettomuusasian että en vaan pääse siitä ikinä yli. Eihän paras kaveri heitä kipeintä asiaa päin naamaa vaan sen takia että just sillä hetkellä haluaa mahdollisimman pahasti satuttaa, ja miksi paras kaveri haluaa ees satuttaa?? Se, että saa lukea viestissä sitä, että onneksi ei olla saatu toista lasta nii mitä hittoa??! Me ei sitte vissiin oltukkaan nii hyviä kavereita mitä luulin. Kaiken muun annoin anteeksi jo heti, mutta en tuota asiaa.
Enkä jaksanu niistä muista asioista ees välittää ku ei niillä ollu mitään merkitystä.
Tämä koko homma lähti siitä ku tämän kyseisen ihmisen puoliso on mun hyvä kaveri, ollu jo yläasteesta lähtien ja vissiin "pieni" mustasukkaisuus iski vaikkei edes ollu mitään syytä ja tämä kaveri kyllä myönsikin sen ku keskusteltiin ja toin muutamia faktoja esiin. Kuitenki meidän välinen suhde on enempi isoveli-pikkusisko asetelma, ja siinä suhteessa ei todellakaan ole mitään romanttista. Suhde on samaa tasoa, mitä mun parhaan "poikakaverin" kanssa, joka on ollu mun paras poikapuolinen ystävä jo ala-asteelta lähtien. harvoin nähdään ees kunnolla sillain että pystyttäis rauhassa jutteleen mistään ja oli nii parasta pitkästä aikaa jutella ja käyä läpi kaikkia vanhoja asioita ja nuoruus (lukiokaikoja) vuosia. Mikä hinta tällä sit oli nii... Mutta pisteet siinä suhteessa mulle, että ite en lähteny siihen loukkaamiseen ja toisen haukkumiseen mukaan. Anteeksi pyysin myös minä, vaikka en koe että siihen ois ollu tarvetta, mutta siltikin. Omatunto on siis siltäkin osin puhdas.
Harmittaa vaan.

Lapsettomuus:

Tämä ainainen ajatus.

Saadaanko enää koskaan lapsia?
Oon jo monesti sanonu itelleni että lopeta, älä ees ajattele koko asiaa. Mutta silti sisimmässäni en vaan pysty päästämään irti. Silti elättelen toiveita että kyllä me vielä lapsi saadaan.
Stressi tästä voi aiheuttaa sen, ettei uus raskaus ala, tai sit jotain muuta. Pitäs vaan saada ajatukset muualle ja antaa tilanteen rauhottua, en vaan tiiä miten. Se on niin helppo sanoa että tee näin ja noin, käytännössä se on tällä hetkellä lähes mahdotonta ja asia pyörii mielessä päivittäin.

Vaikka meillä on vasta vuosi "yritystä" takana ja siihen mahtuu myös se keskenmeno väliin, ja tiedän että monet ihmiset yrittää vuosia, jotku ei jopa koskaan sitä omaa pientä syliin asti koskaan saa, niin ei se silti helpota tätä oloa, eikä se tarkoita sitä että itse en sais olla pahoillani tästä omasta tilanteesta. Tätä kokenut ihminen ei vaan voi tietää sitä, miltä tuntuu esimerkiksi lause, hei te ootte vielä nuoria että kyllä te vielä sen toisen saatte. Tai että mietippä niitä, jotka ei koskaan saa omaa lasta. Mietin, kyllä, minä mietin myös heitä, jos en päivittäin nii useasti kuitenki.

Sitte oon miettiny myös sitä, että jos, jos sattuis että se toinen vielä tulis nii mitäs sitte tänne kirjotetaan? Ku en halua taas paljastaa sitä koko maailmalle sen takia, jos joku meneekin pieleen ja että missä vaiheessa sit siitä voi ruveta kirjotteleen, en tiiä.

Eiköhän näistäki pätkistä näe, että mikä on edelleen päällimmäinen ongelma. *kohauttaa olkia*